Siirry pääsisältöön

Anna Katharina Hahn: Lyhyehköjä päiviä

Saksalaisen Anna Katharina Hahnin romaani ’Lyhyehköjä päiviä’ (Kuerzere Tage, 2010) omaa kaikki nykyelämänmenoa viiltävän osuvasti tarkastelevan romaanin ainekset. Valitettavasti Hahnin käsittelyssä aineksista ei kuitenkaan synny onnistunutta lopputulosta, mutta kylläkin vahva aavistus, että muutamilla toisin valituilla kirjallisilla mausteilla kattauksesta olisi tullut hyvinkin maukas. Arvovaltaiset tahot tosin lienevät kanssani eri mieltä, sillä teoksen takakannessa mainitaan, että Hahnin teos oli vuonna 2009 Saksan kirjallisuuspalkintoehdokkaana ja sen lisäksi se on saanut sekä Roswitha von Gandersheim- että Dorerer-palkinnon.  

Teoksen henkilögalleria on lupaava. Hahn kuvaa muutamia Stuttgartin Constantinstrassella asuvia ihmisiä, joista useimmat eivät varsinaisesti tunne toisiaan. On pienten lasten äidit Judith ja Leonore miehineen, yksinhuoltajaäiti Hanna ja hänen poikansa Mattis, teinipoika Marco sekä jo vanhempi Posseltin pariskunta. Henkilöistä ääneen pääsevät vuoron perään kaikki muut paitsi Hanna ja herra Posselt.

Judith on opiskellut taidehistoriaa ja hän haluaa esittää itsensäkin jonkinlaisena taideteoksena ja muuttaa jopa alkuperäisen nimensä Jutta taiteellisempaan Judithiin. Leonore taas pakenee lapsiperhe-elämää työhönsä toimistoon, jossa hän kuitenkin joutuu kokemaan, että hänen on tehtävä työnsä tuplasti paremmin, koska hän on nainen ja perheenäiti. Judith ihannoi Leonien normaaliutta ja hänen kykyään leikkiä lastensa kanssa. Leonore taas tarkkailee ikkunastaan, miten Judithin kotona perhe-elämää suoritetaan oikein ja miten Steiner-pedagogiikasta elämänsä ohjenuoran tehnyt Judith puuhailee kaikenlaista mukavaa lastensa kanssa. 

Hahn kuvaa osuvasti, miten pikkuporvarillinen elämäntapa tappaa nuoruuden ideologiat ja miten elämä on jatkuvaa kahnausta suorittamispaineen ja oikean julkisivun ylläpitämisen kanssa. Miten elämää oikein pitäisi elää, jotta sitä eläisi oikein? Mitä oikea elämä on? Milloin se alkaa ja entä sitten, kun jäljellä on enää vanhuuden hidas hiipuminen? Hahnin romaanissa jokaisella ikäluokalla on omat angstinsa ja kipupisteensä. Varhaiskeski-ikäiset Judith ja Leonore kärsivät väljähtyneissä avioliitoissaan ja kokevat lasten kasvatuksenkin kilpailuksi siitä, kuka osaa antaa parhaimman kuvan vanhemmuudestaan. Kun kukaan ei ole katsomassa kulissit putoavat ja yksi syö lääkkeitä ja toinen juo viiniä. Teini-ikäinen Marco puolestaan saa tarpeeksen elämästään äitinsä ja tämän uusimman miesystävän Pornostaran kanssa ja päättää tehdä omat ratkaisunsa. Rouva Posselt yrittää selvitä päivästä toiseen vanhuuden tehdessä elämästä yhä hankalampaa. 

*

Rakenteellisilla ratkaisuilla kirjalliseen tekstiin voidaan tuoda painotuksia, kyseenalaistuksia ja ylipäänsä rinnastuksia tavalla, joka pelkän tekstin avulla olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Ne jättävät usein myös lukijalle paljon tulkintavaraa ja synnyttävät yhä uusia tekstuaalisia yhteentörmäyksiä. Rakenteissa minua miellyttää sekin, että niiden ominaispiirre on väittämisen sijasta tarjoava. Ota tai jätä, käytä, mieti, tutki, päättele, pohdi.

Hahnin teoksen heikkous onkin juuri sen rakenteessa. Judithia ja Leonorea kuvataan melkein kirjan puoliväliin asti ja aloin jo mieltää kyseessä olevan heidän tarinansa. Kun näkökulma yhtäkkiä siirtyy Marcoon, tuntuu se lähinnä häiriöltä. Kokonaisuuden kannalta vielä turhempi on kuitenkin rouva Posseltin elämästä kertova tarina, joka on sinänsä hyvinkin kiintoisa ja jopa epätavallisen tarkka, koskettava ja elämänmakuinen kuvaus vanhemman ihmisen elämästä, mutta sen paikka olisi jossakin muussa kuin juuri tässä romaanissa. Toki Marcon ja rouva Posseltinkin tarina vahvistaa teoksen teemaa siitä, että emme loppujen lopuksi tiedä, mitä naapurissamme tapahtuu.  

Judith ja Leonore ovat romaanihenkilöinä mielenkiintoisia, koska lukijalle ei kerrota pelkästään millaisia he ovat, vaan myös se, miten he toisensa näkevät. Näin syntyy kutkuttava, totta ja luultua sekoittava kaksoisvalaistus. Sen sijaan Marcon ja rouva Posseltin henkilökuvat ovat yksiulotteisia, eivätkä mielestäni edes kovin yllättäviä. Kun Hahn teoksen lopussa palaa Judithin ja Leonoren näkökulmiin, on kertomuksen jännite jo rikkoutunut.

Uskon, että 'Lyhyehköjä päiviä' toimisi romaanina paremmin, jos Hahn olisi keskittynyt pelkästään dialogisesti kuvattuihin Judithin ja Leonoren näkökulmiin tai jos kaikkia henkilöhahmoja olisi kuvattu pelkästään omista näkökulmistaan. Teoksen rakenteellinen sekasikiöisyys ei palvele onnistunutta kokonaisuutta. Lisäksi tarinan lopussa tapahtuu aivan liian paljon ja nopeasti. Miksi? Pitääkö Hahn lukijaa niin tyhmänä, että asioita pitää erikseen korostaa ja alleviivata yliampuvien tapahtumien kautta. Eniten minua jäi häiritsemään, kun sankarilliseksi yksinhuoltajaäidiksi kuvatusta Hannasta kerrottiin ohimennen, että hän aiheutti itse lapsensa sairauskohtaukset. Judith, jolle Hannan äiti asian kertoi, ei kommentoi asian paljastumista mitenkään, vaan jatkaa hermoilemista oman ulkonäkönsä suhteen. Toki näin saadaan luotua kuva, että Judith on täysin itsekäs paskiainen, mutta Munchhausenin syndrooman esiin vetäminen on kyllä varsin järeä tehokeino. Sen avulla luotu kuva Judithista on myöskin ristiriidassa sen kanssa, mitä hänestä on muutoin kerrottu. Hahnin luomat henkilöhahmot eivät ole ensisijaisesti ilkeitä tai pahoja, vaan kukin omalla tavallaan onnettomia ja eksyksissä oman elämänsä ja sen vaatimusten kanssa. 

Rakenteellisista heikkouksista huolimatta Hahn tuo vakuuttavasti esiin, miten helposti elämältä voi pudota pohja. Miten hauraita ovat kulissit ja näkymättömiä ne rapautumat, jotka voivat saada ne romahtamaan. Miten tutun ja turvallisen sortumisessa voi olla kysymys vain muutamista sekunneista ja millimetreistä. 


'Lyhyehköjä päiviä' muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaaAnnelin kirjoissa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e