Siirry pääsisältöön

Tiina Raevaara: Hukkajoki

En ole ehtinyt lukea 'Hukkajokea' montakaan sivua, kun nyökyttelen ihastuneesti. Suomalaista maagista realismia, siinäpä kirjallisuuden laji, johon ei kovin useasti törmääkään. Raevaaran romaania asuttavat autoja liikuttelevat karhut, puhuva koira sekä myyttinen peto nimeltä Sfatoligra. Teoksen kieli soljuu, pyörii ja kieppuu tiivistyen välillä aforismeiksi, välillä taas kansansatujen kaikuja kantavaksi poljennoksi. Kaiken yllä huojuvat Hukkajoen metsät ja villinä virtaava joki, nimeltään juurikin Hukkajoki.

Teoksen henkilöt ovat sidoksissa monin tavoin toisiinsa, suorastaan toisiinsa sotkeutuneita. On Amanda, joka näkee enteitä ja jota kukaan ei voi tuntea. On hänen tyttärensä Dora, joka ei osaa tehdä eroa toden ja epätoden välillä. On Doran kadonnut sisko Eleonoora sekä jälkimmäisen lapsuudenystävä Nelli, joka rakastaa metsää, jonka taas Amandan ex-mies Viktor haluaa kaataa. Yhteisön ulkopuolelta osaksi sitä ajautuu sattumalta Joona, jolla on mukanaan koira nimeltä Taika, joka "kantaa Joonan elämän viimeistä palaa". 

Raevaaran romaanissa ihmiset sekoittuvat niin toisiinsa kuin luontoonkin. Missä kulkee ihmisen ja luonnon välinen raja? Milloin eläin on ihan vain eläin ja milloin symbolinen tiivistymä tai romaanihenkilön sielun väliaikainen kotipaikka? Missä yksi ihminen alkaa ja toinen loppuu? Mikä meissä on meitä ja mikä vierasta? "Eleonoora oli joskus minä, minä olin Eleonoora, nyt minua hädin tuskin on. Eleonooraa ei senkään vertaa. Mitä tiukemmin yritän itseeni tarttua, sitä nopeammin hajoan. Olen palasina, kuka tahansa voisi noukkia osia minusta mukaansa."

Raevaara sekoittaa tarinaan taitavasti mytologiaa, luo jopa ihan uuttakin sellaista. Sfatoligra, hirmuisin hirviö vaanii hukkajokelaisia. Nelli kuvittelee "kuoriutuneensa munasta, valtavasta kullan- ja hopeanhohtoisesta munasta." Monissa mytologioissa, kuten vaikkapa Kalevalassa, muna kytkeytyy kertomukseen maailman synnystä. 'Hukkajoessakin' maailma luo itseään, mutta joessa virtaa myös palasia vedenpaisumusmyytistä ja elämästä kasvaa kuolemaa. Doran kautta Raevaara nostaa esiin kaksoisolentotematiikan, joka kansantarinoissa edustaa usein ihmisen toista minuutta tai sielun jakautumista ja toimii merkkinä psyykkisen tasapainon järkkymisestä. Kun Dora palaa sairaalasta kotiin, väittää hän itsepäisesti olevansa Eleonoora.

'Hukkajoki' kurottaa moneen suuntaan, pyörteilee kuin siinä kuvattu samanniminen joki. Lukiessani olen välillä hukassa (sic) ja mietin, mistä tässä loppujen lopuksi on kysymys. Raevaaran romaani avaa monia tulkintamahdollisuuksia, mutta paikoin siihen on vaikea päästä kiinni. Henkilöhahmot luiskahtelevat otteesta ja huomaan toisinaan kaipaavani Raevaaran novellien tai 'Laukaisun' tiheää selkeyttä. On joka tapauksessa hienoa ja tervetullutta, että Raevaara pyrkii luomaan suomalaisesta kirjallisuusperinteestä poikkeavia, uutta etsiviä ilmaisutapoja. Tosin olen aivan varma, että hän olisi voinut tehdä tämän vielä taitavammin. 'Hukkajoessa' ollaan niin lähellä suurta romaania, että jonkinlaisen viimeisen tason saavuttamatta jääminen jää harmittamaan.

*

Teoksen henkilöhahmot ovat kukin omalla tavallaan hyljättyjä ja Hukkajoki on se paikka, jossa heidän voisi olla mahdollista rakentaa itsensä uudestaan osana luontoa ja elämän kiertokulkua. 'Laukaisussa' kertojalla oli erityisen mielenkiintoinen rooli ja myös 'Hukkajoessa' kertojan rooli on korostunut. Heti romaanin alussa Amandan syntymästä kerrotaan, että silloin "synkkä myrskytuuli puhalsi pohjoisesta ja kasasi taivaalle pilviä." Seuraavassa kappaleessa edellinen kyseenalaistetaan. "Vai oliko silloin myrsky? Ehkä oli helle, kuumin kesä kymmeniin vuosiin, ehkä ei edes ollut tuullut viikkoihin." Amanda ei tietenkään voi muistaa syntymäänsä, mutta hän haluaa kertoa siitä niin, että silloin "myrskysi, oli synkkää," koska se sopii kuvaamaan hänen luonteenlaatuaan. Amandan henkilökohtainen syntymämyytti tiivistyy yhdeksi lauseeksi. "Silloin siis tuuli niin, että maailmaan pusertuvan tyttölapsen sielu heitti kuperkeikan eikä ikinä päässyt takaisin oikein päin."

Teoksen toisessa osassa koetaan huikaiseva kerronnallinen julkitulo, kun kadonnut ja kaiketi myös kuollut Elonoora astuu selkeästi osaksi kerrontaa. Ratkaisu on ovela ja muuttaa lihaksi vai pitäisikö sanoa kirjaimiksi ajatuksen siitä, että kaikki me olemme yhteydessä toisiimme. Että kuoltuamme me elämme toisten ihmisten muistoissa. Että välillä olemme enemmän itsessämme ja välillä taas poissa. Sielu on liikkuvaa sorttia, se voi mennä metsään lepäämään tai piristäytyä uimalla Hukkajoessa, jonne se on vaarassa myös hukkua.

Eleonooran/kertojan tulkinta Eleonooran entisestä poikaystävästä Joonasta tuo mieleeni juuri lukemani Maija Muinosen 'Mustat paperit', jossa teoksen päähenkilö haluaa määrätä, miten ihmisten tulee elää hänen kuolemansa jälkeen. Lukijana en voi tietää, missä määrin Eleonoora/kertoja kuvaa asioita ja ihmisten tunteita niin kuin ne ovat ja missä määrin niin kuin hän haluaisi niiden olevan. Kertojana Eleonoora sekoittaa itsensä 'Hukkajoen' tarinaan. "Joonaa kaipaa Eleonooraa, Joona kaipaa minua, ja minä astelen hänen luokseen, kiedon kädet hänen ympärilleen, tuen poskeni siihen kohtaan olkavartta, johon aina sen tuin. Mutta nyt minusta ei ole hyötyä Joonalle. Lämpöni ei riitä tavoittamaan häntä, vaikka hänen lämpönsä täyttää minut, väreilee sisälläni."

Se, että luin ensin 'Laukaisun' ja vasta sen jälkeen 'Hukkajoen' asettaa nämä kaksi teosta mielenkiintoiseen suhteeseen keskenään. Kun Raevaara jälkimmäisessä kirjoittaa, että "tärkeintähän oli aina tarina itse, sen kertominen, muttei koskaan totuus" tuntuu kuin 'Laukaisu' alkaisi purskahtaa Hukkajoen kuohuista. 

Kommentit

  1. Olipa kiinnostavaa lukea arviosi, tämäkin kirja meni nyt kyllä lukulistalle - Laukaisun olen suunnitellut muutenkin lukevani pikapuolin. Raevaara ei olekaan ennestään tuttu, mutta hän on selvästi tutustumisen arvoinen kirjailija.

    Hienosti kirjoitit taas kerran!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi Hukkajoki kaikessa hienoudessaan on sen verran haastava kirja, että se kyllä tarvitsisi enemmän kuin yhden lukukerran. Toisaalta oli mukavaa vain antautua (Hukka)virran vietäväksi ja poimia ensivaikutelmat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e