Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari

Jos sataisi tarpeeksi kauan, voisiko saari liueta pois? Jos sataisi eilisen ja edellispäivän ja edellispäivää edellisen päivän. Jos sataisi tänään, huomenna ja huomisen jälkeen aina vaan. Jos sataisi vuodet yhteen, eteen ja taakse. Jos sataisi aamulla ja yöllä ja kaikkina niiden väliin asettuvina tunteina. Voisiko saari liueta pois ja hävitä kartalta niin että tulevat sukupolvet eivät enää osaisi sitä edes kaivata. Että se olisi merta niin kuin olisi meri sen vieressä merta. Meri melkein verta.

Entä jos saari olisi ihminen?

*

Siinä runossa on "lapsuuden talo", jossa "on pullo, jonka sisällä laiva." Runon puhuja "istuu laivassa puisella penkillä matkalaukku sylissä." Hän piiloutuu matkalaukkuun, jossa "on sali, salissa tanssiaiset." Merimatkasta kerrotaan, että sen "oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa". Tunnistan tämän matkan. Se viittaa Virginia Woolfin esikoisromaaniin The Voyage Out (1915, suom. Menomatka, Savukeidas 2012). Luin tämän romaanin klassikkohaasteeseen tammikuussa 2016 (klik).

Otetaanpa alusta. On siis puhuja matkalaukku sylissään. Puhuja istuu laivassa, joka on pullossa. Tiedämme, että laivan voi rakentaa pulloon, mutta sitä ei voi saada sieltä ehjänä ulos. Puhuja on vanki. Laivan vanki ja pullon vanki. Hänet on eristetty. Hänen ja maailman välissä on lasia. Ehkä pölyistä, ehkä pölyistä pyyhittyä, mutta eristettä joka tapauksessa.

Mannisen luoma kuva on yksi mieleenpainuvimpia ulkopuolisuuden tunteen ilmauksia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt. Niin täysin erillään. Niin lopullisesti. Tarkkaillen, mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta ilman mahdollisuutta astua pullon ulkopuoliseen maailmaan.

*

Mannisen kokoelman alaotsikko on "Dialogi Virginian kanssa". Dialogi on intiimi ja saa minut tuntemaan itseni tirkistelijäksi. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin sello tulisi näihin runoihin yhä uudestaan. Muistelisin, että kalleimmat sellot maksavat yli 20 miljoonaa dollaria ja joskus ne putoavat pöydältä, kuten kävi muutama vuosi sitten Madridissa.

Sateeseen unohdettu saari saa minut tuntemaan, että olen taulu Ateneumin seinällä. Samaan aikaan olen se, joka taulua katsoo. Olen kahdesti vanki. Olen ruumiillistunut Stendahlin syndrooma. Katossa on kauhea reikä ja ulkona sataa aina vaan.

"Unohdin itseni sateeseen ja sinä annoit minun tehdä niin." Niin tehtyäsi sinä menit pois ja minä jäin tähän, josta en omin voimin pääse pois. Sateen rypistämät huuleni kiroavat sinut. Turhaan, kuten turhaa on kaikki muukin. Paitsi sade, jolle ei tulisi mieleenkään kysellä lupia.

Satu Mannisen runoista sydän alkaa savuta. Savua vaan sydänparka, lohduttelen. Lihatiskillä chanel-jakkuinen rouva ostaa sydäntä sylikoiralleen. Myyjäkään ei tiedä, että se on ihmisen sydäntä. Tarkemmin ottaen minun sydäntäni. Käärepaperi hankaa ihoani. Vereni tihkuttaa siihen fraktaaleja.

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari (2007)
61 sivua
Julkaisija: Gummerus

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Lue lisää

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Lue lisää

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip

Lue lisää

Reader, why did I marry him?

Hae tästä blogista