Siirry pääsisältöön

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia


Ajattelen seksiä koko ajan.

Jos Freud vielä eläisi hän olisi jo lähettänyt apujoukkonsa noutamaan Laura Lindstedtin potilaaksi hysteriaklinikalleen, sillä eihän tällainen nyt sovi. Ei sovi alkuunkaan, että nainen kirjoittaa kirjan, joka on marinoitu pimpeillä ja pippeleillä ja seksiin liittyvillä kuvauksilla.

Ystäväni Natalian Natalia ei ole se, josta lauletaan "maa vieras on ja kylmä kevät sen /
Natalia, sua paleltaa". Tosin saattaapi myös Lindstedtin romaanin Nataliaa paleltaa. Siksi usein hän tarinoissaan on varsin vähissä vaatteissa tai kokonaan alasti.

Kun viestintätoimiston graafinen suunnittelija, jatkuvasti seksiä haluava Natalia saapuu terapeutin vastaanotolle, on jälkimmäinen löytänyt elämänsä potilaan. Ystäväni Natalian tarinaan astutaan erityisen komeasti, kun kertojana toimiva terapeutti alkukappaleen jälkeen poistaa Natalian nimen ympäriltä lainausmerkit sekä riisuu terapeuttisohvan kursiivista tekstityypistä.

Heti alusta alkaen on selvää, että Natalia ei ole asiakas tavanomaisimmasta päästä. Hänen sisääntulonsa terapiahuoneeseen on o'keeffemäinen, sillä sen sijaan että hän istuisi tuoliin kuin kuka tahansa potilas hän asettautuu matolle "neliterälehtisen kukan päälle." Tämä on vahva vihje Ystäväni Natalian kuvastosta, jossa O'Keeffen valtavat kukat eivät tyydy pelkästään avautumaan, vaan metaforisesti ilmaistuna räjähtävät ja naisejakuloivat niin että hampaistetusta vaginasta kuuluu kolinaa, joka saa patriarkaatin haromaan jalkoväliään. Onko se vielä tallella?

Kävin pari päivää sitten Kiasmassa, jossa yhden näyttelyhuoneen ulkopuolella oli kävijöille osoitettu varoitus siitä, että kyseinen näyttelyn osa sisältää seksuaalista kuvastoa. Vastaavia varoituksia on ollut Kiasman näyttelyissä ennenkin, esim. Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelyssä muistan nähneeni vastaavaa. Mitä näistä varoituksista seuraa? No tietenkin se, että joka ikinen katsoja haluaa päästä kurkistamaan huoneeseen, jossa on tarjolla seksijuttuja. Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan ja mikä on todellinen päämääräni, kun totean, että Ystäväni Nataliassa pitäisi olla varoitus teoksen sisältämästä seksuaalisesta kuvastosta.

Natalia on nainen, joka panee vipinää transferensseihin ja vastatransferensseihin. Kyse on vallankäytöstä, jonka kahvaa sekä Natalia että terapeutti hamuavat, eikä tässä yhteydessä ole syytä jättää huomiotta kahvan fallista muotoa. 

[i]ntuitioni tukena on vuosien kliininen hoitotyö, jossa olen oppinut, että mitä emansipoituneempi nainen on, sitä taipuvaisempi hän on saumaamaan umpeen fallisilla suojakeinoilla aukeaman sisäisiin ulottuvuuksiinsa.

Terapiassa Natalian on tarkoitus löytää oma kielensä ja päästä selville omista haluistaan ja ennen kaikkea siitä kenen haluja hän halutessaan haluaa. Ollaan keskeisten identiteettiin liittyvien kysymysten äärellä: kuka minä olen ja mitä minä haluan? 

Yleisesti ottaen haluaminen on pyrkimystä saada itselle jotakin sellaista, joka itseltä puuttuu. Mitä tämä puuttuva on ei välttämättä, kuten Natalian tapaus osoittaa, ole ollenkaan selvää ihmiselle itselleen. Lindstedtin romaanissa seksi ei olekaan halun toteuttamista, vaan pyrkimystä päästä selville omista haluista ja niiden alkuperästä. Se on Natalian keino pitää itseään kasassa. Tai näin ainakin, mikäli terapeuttia on uskominen. Välttämättä niin ei kannata tehdä.




Lindstedt leikittelee psykoterapian käytännöillä mm. nostamalla esiin lapsuuden default-merkityksen Natalian käytöksen selittäjänä. Oidipuskompleksi tursuaa ja Natalian isotissinen äiti on aivan liian kova pala voitettavaksi taistelussa isästä. Vanhemmat ovat ikäviä tyyppejä, jotka seksiä harrastamalla tuottavat Natalialle primäärin hylkäämiskokemuksen. 

Ystäväni Natalia on täynnä intertekstuaalista rihmastoa ja astetta kovemmaksi pelin tekee se, että esimerkiksi Sartren kaltaista suurfilosofia "aukkoteorioineen" ei päästetä suoraan ääneen, vaan hänen näkemyksensä tuodaan julki ruotsalaisen feministisarjakuvataiteilija Liv Strömquistin avustuksella. Kyse on huomattavasti suuremmasta asiasta kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Lindstedtin romaanissa kerrostaminen terapiamenetelmänä vertautuu itse teoksen kirjoittamiseen, assosiaatioiden ketjuihin ja kirjallisen maaston mylläämiseen kuin se olisi kevätmultaa, jota näppäimistö lapioi.

Ystäväni Natalia ottaa paikkansa samalta kirjahyllyn hyllyltä, jolta löytyy Eeva Kilven Tamara, jota Lindstedt myös siteeraa. Seksuaalisen räyhän osalta sen petikaveriksi tarjoutuu yksi jos toinenkin ranskalaisen Virginie Despentesin teos. Riemukkaassa riehakkuudessaan se taas muistuttaa Henriikka Tavin romaanista Tellervo - joskin nämä kaksi kyntävät aivan eri peltoja. 

Tekstinä Ystäväni Natalia on paitsi kerrosteinen myös laskostettu. Se on kangasta, jossa laskoksen alta löytyy aina toinen laskos, joka hyväilee edellistä ja seuravaa. Laskosten jatkuva liike vertautuu häpyhuulien loputtomaan hyväilyyn toisiaan vasten. Ruumiillisuus ja seksuaalisuus ovat tässä teoksessa syvällä, vaikka ne esittävätkin olevansa pintakuohua.

Kuvataide nousee Ystäväni Nataliassa johtomotiiviksi paitsi teoksessa kuvatun Suurkorva-nimisen maalauksen, myös ranskalaisen kuvanveistäjän Niki de Saint Phallen elämän ja taiteen kautta. 

Hyvän komiikan tavoin Ystäväni Natalia saa paitsi nauramaan myös esittämään epämiellyttävän kysymyksen siitä, mistä nauru on varsinaisesti peräisin. Se on unohtumaton teos ja uusi iso sivu suomalaiseen naiskirjallisuuteen.




Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
217 sivua
Teos (2018)

Arvostelukappale


Kommentit

  1. Ah, loistavaa. Melkein hihkaisin kun näin että olit saanut postauksen tästä valmiiksi.

    Tuo vallasta kamppailu kirjassa onkin asia, josta riittäisi pohdittavaa yhä uusille kierroksille. Kun miettii ihan loppuakin. Ja tuo ajatus, että mille sitä nauraa, kun päätyy kirjan parissa nauramaan, onko nauru ironista vai epäironista. Hyvä maininta tuo Tellervo ja riemukas riehakkuus, näissä on sillä saralla samaa, kumpikin loistavia omilla tavoillaan.

    Halun olemuksen pohtimista laajensi mulla parhaillaan luettavana oleva Carolin Emcken omaelämäkerrallinen teos Halu, jonka viimeistelen sitten kun saan muutaman umpeutumassa olevan kirjastouutuuden luettua ensin.

    Seuraavaksi alan odottaa, että saat käsiisi Maria Matinmikon Kolkan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä voisi olla yhtä kiinnostavaa kuin valta? Ei varmaan mikään. Jätin nyt sen puolen vähemmälle, koska niin monissa postauksissa olen kiinnittänyt huomiota valtaan ja kun tässä kirjassa tarkastelukulmia riittää. Koin tosiaan jotain samantapaista riemua Natalian seurassa kuin Tellervon.

      Kolkka ei ole vielä saapunut Helmetiin, joten saattaa hieman kestää ennen kuin se on blogissa asti. Olen kyllä hyvällä varaussijalla.

      Poista
  2. Hmm, mietin, minkähanlaista tai miten yksityiskohtaistatai intiimiä seksin tai seksuaalisten asioiden kuvausta kirjaan sisältyy? Itse olen tahtomattani jonkinsorttisesti allerginen tietyntyyliselle seksuaalisuudelle tai seksin käsittelylle kirjallisuudessa, ja siksi emmin... Tämä lukemisen seksiallergia ei ole siis mikään arvotus-juttu, vaan ainoastaan oma ominaisuuteni ja "vikani" lukijana, kenties siitä voisi opetella poiskin päin... en oikein voi mitään sille että koen tietyt aiheet tai niiden käsittelyt liian intiiminä tai kiusallisena, vaikka toisaalta itsekin olenkin sitä mieltä että kirjallisuuden just kuuluu mennä sinne mikä on intiimiä ja kiusallista. No, mietin sopiiko tämä kirja minulle, toisaalta terapia-asetelma ja varsinkin Liv Strömquist-viittaukset kiinnostaa kovasti. Lindstedt on vaikuttanut fiksulta ja arvostan häntä kirjailijana, vaikka oneiron jäikin kesken; tämä ei kuitenkaan ole mikään järkäle, ilahduttavaa että sivuja on vain 217, joten ehkä pitää kokeilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea ottaa kantaa kysymykseesi. Minusta tässä ei ole mitään vastenmielisen seksuaalista kuvausta, rohkeasti seksuaalista kyllä. Ei mitään kamaluuksia kuitenkaan ollenkaan. En usko, että tästä kirjasta mitenkään erityisemmin järkyttyisit, mutta toki voin olla väärässäkin. Summa summarum: kokeile! :)

      Poista
  3. "... hampaistetusta vaginasta kuuluu kolinaa, joka saa patriarkaatin haromaan jalkoväliään. Onko se vielä tallella?" Mä en kestä! Meni kaffeet väärään kurkkuun! Sä todella osaat ilmaista asioita just niin, että tulee hiton onnellinen olo. Kiitos, Omppu. Tämä täytyy lukea ♥.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin Ystäväni Natalia on paikoin sellanen äänekäs kirja 😅Toivottavasti ei vaatteille läikkynyt. Ja tosiaan tämä on kirja, josta arvelen sun tykkäävän ja paljon, mikäli ns. vanhat merkit paikkansa pitävät (mistä niitä nyt tuleekin tuollaisia ikiaikaisia sananparsia mieleen 😂)

      Poista
    2. MM tuolla aiemmin sanoi, ettei ole varma pitääkö tällaisesta kirjasta, jossa on paljon seksikohtauksia. Ajattelen samoin. En jaksa niitä juurikaan. Kirjailijan täytyisi osata kirjoittaa niin, ettei mun tarvitse tuijottaa kirjaa kuin pornoleffaa (olen allerginen pornolle). "Liian intiimi" ja "kiusallinen" on sanat, jotka herkästi heräävät minullakin henkiin, jos kirjassa on paljon yksityiskohtaisesti kerrottuja seksikohtauksia. Mä olen jo niin vanha, etten ainakaan opetuksen / oppimisen – räkänauru – vuoksi sellaista enää tarvitse ☺.
      Eli en olekaan varma haluanko lukea ellet sitten uudelleen vakuuta, että Lindstedt pystyy parempaan... (Seksi on hitsi soikoon jo aika kulunut aihe. Vai onko?)

      Poista
    3. Tässä kirjassa ei oikeastaan ole seksikohtauksia tai ainakaan siinä mielessä, mitä yleensä seksikohtauksilla tarkoitetaan. Sen sijaan on paljon mainiota ilkamointia ja vastakarvaan kirjoittamista.

      Poista
    4. Ah, ilkamointia ja vastakarvaisuutta ♥! Heti ostan vaikka itselleni ☺.

      Poista
    5. Tässä kirjassa on se vaara, että jos luet kahvia juodessa niin saattaa purskahtaa.
      Olen varoittanut 😅

      Poista
  4. Mua puhutteli tässä teoksessa erityisesti se, millaiseen pyöritykseen lukija joutuu osallistuessaan terapeutin ja Natalian väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Ihan hirveän helposti ajautuisi miettimään, mikä kaikki Nataliassa on vialla ja demonisoimaan hänen käyttäytymisensä. Oli jotenkin tosi kiinnostava pohtia, millaisia reaktioita Natalian käytös ja toisaalta Lindstedtin tyyli minussa lukijana herättivät, mitkä niistä olivat ehkä tarkoituksellisia ja mitä vastaan kannatti tai olisi kannattanut taistella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei oikeastaan tullu ollenkaan mieleen tarkastella asiaa siitä näkökulmasta, että Nataliassa olisi jotakin vialla. Luin tätä enempi vastailkamoivana kommentaarina sen suhteen, miten asioita on kirjallisuudessa miesten toimesta esitetty.

      Poista
    2. Joo, niin minäkin, mutta mietin, että joku ei niin feministinen lukija saattaisi alkuun kauhistella Natalian avointa seksuaalista käyttäytymistä. Ehkä olen itsekin lukijana sellainen, etten nauti avoimen seksuaalisista kuvauksista, mutta itseäni siinä häiritsee enemmän tyylillinen valinta, ei niinkään sisältö tai hahmojen käyttäytyminen. Kannatan toki rohkeaa, ilkamoivaa tai paridisoivaa ilmaisua, vaikken itse sille aina lämpenekään.

      Poista
    3. Natalia tekee oikein hyvää "ei niin feministiselle lukijalle" - ties vaikka tekisi hänestä feministin 😅

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän