Näytelmä joka hajotti hallituksen - Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Se saattaa upota

Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi.
(Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.)

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa.

Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus.

Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille leikkaukset ainoana mahdollisuutena pitää talous tasapainossa. Fake news. Parempiakin keinoja on, mutta niitä ei ole haluttu käyttää.

Viime vuosien politiikan voisi tiivistää kahteen osaan. Ensimmäinen on lupaus. Toinen lupauksen rikkominen. Ensimmäiseen osaan kuuluu esimerkiksi lupaus siitä, että koulutuksesta ei leikata. Tämän vakuuttamiseksi otettiin käyttöön ilmaisu koulutuslupaus. Toiseen osaan kuuluvat luvut, jotka osoittavat, kuinka paljon koulutuksesta on leikattu.

Leikkauksia

Edellä mainittu tuskin yllättää ketään, mutta Kansallisteatterin Yhdestoista hetki avaa politiikkaa ja poliittista suhmurointia tavalla, joka paljastaa, että asiat ovat vielä paljon huonommin kuin mitä aiemmin olen edes uskaltanut kuvitella niiden olevan. Poliitikot ovat nostaneet ongelmaksi julkisen talouden, joka on saatava kuriin ja tasapainoon. Tämä "tervehdyttämis"politiikka kutsuu jokaista suomalaista ja osallistumisemme välineiksi olemme saaneet Kikyn ja lomarahojen vähentämisen. Ongelmana ei sen sijaan ole nähty rikkaistoa ja yrityksiä, jotka rikastuvat rikastumistaan suurimman osan kansasta kustannuksella mm. vero"suunnittelun" avulla.

Esa Leskisen ohjaama Yhdestoista hetki näyttää, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on ongelma vain juhlapuheissa. Todellisuudessa se on ollut lähinnä valtaapitävien tavoite. Jos aiemmin ei ole kehdattu lausua ääneen, että köyhät ovat rikkaiden syöpä, joka pitäisi sädehoitaa pilaamasta hyviä bileitä on tullut yhä hyväksytymmäksi vastuuttaa köyhät omasta elämästään ja työntää heidät niin syrjään, että he eivät pilaa parempiosaisten maisemaa. Se kun on kuule ihan oma valinta se köyhyys -tyyppinen puhe on muuttunut salonkikelpoiseksi. Kellä on, sille lisää kuormakauhalla kauhattakoon ja kellä ei ole, siltä vihoviimeisetkin vietäköön.

Yhdestoista hetki hyödyntää poliitikkojen ja muiden Tärkeiden Ihmisten - tyyppiä Björn Wahlroos ja Matti Apunen - puheenvuoroja ja samalla heidät vastuutetaan sanoistaan. Vastavoimaksi nousevat mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn näkemykset, joita esittää ranskaksi Timo Tuominen ja laulaa päälle vielä Jacques Brelin laulun ja saa esityksestään spontaanit ja ansaitut aplodit.

Näyttelijät taipuvat esityksessä moneksi  ja kerääntyvät visuaalisesti suuremmaksi hahmoksi virkamiespukeutumisen kautta. He antavat itsestään sekä kasvot että kasvottomuuden.

Kasvottomat

Kansallisteatterin suuri näyttämö hohtaa kylmää ja armotonta valoa. Vaikutelma on mekaaninen ja talouden kovia arvoja korostava. On liukuportaita, lasisia kabinetteja ja metallipintoja, mutta esityksen poliitikot joutuvat myös jättämään turvapesänsä ja astumaan metroon tavallisen kansan pariin. Se saa heidän nenänsä nyrpistymään ja korostaa sitä, että kansaa ei haluta kohdata kasvoista kasvoihin, vaan pitää se pelkästään puheissa.

Yhdestoista hetki on iso pala. Niin kurkussa kuin muutoinkin. Esitys nojaa vahvasti tutkimusraportteihin ja asiantuntijatietoon, joten sen sanomaa ei voi selittää pois vetoamalla siihen, että kyseessä olisi pelkkä näytelmä. Se ei ole hyvän mielen teatteria, vaan todellisuutta. Se saa tuntemaan avuttomuutta, mutta onneksi myös halua ryhtyä vastarintaan. Se on tervetullutta kansan kutsumista yhtymään ja ryhtymään. Minut se saa myös ajattelemaan lämpimin fiiliksin perustuslakia, joka vielä toistaiseksi on pystynyt pitämään kurissa hulluimmat poliittiset ylilyönnit.

Loppupuolella Yhdestoista hetki kuitenkin hajoaa liiaksi ja niin tärkeä teema kuin ilmastonmuutos onkin sen ymppääminen osaksi tarinaa sammutettuine valoineen ja paatoksellisine puheineen sortuu liialliseen saarnaamiseen.

Joo, me katsojat ollaan niitä tyyppejä, jotka esityksen jälkeen tarttuvat puhelimiinsa ja kytkevät ne päälle. Vihjaus käytöstapoihimme olisikin ollut hieno paikka päättää tämä näytelmä, mutta niin ei maltettu tehdä.

Yhdestoista hetki muistuttaa, että hiljaisuus on vaarallista ja demokratian kannalta tuhoisaa, sillä hiljaisuudessa uivat ja tekevät tekojaan meidän tavallisten kansalaisten päänmenoksi isoiksi itsensä korottaneet kalat, jotka uiskentelevat omia etujaan haaveihinsa keräten. Esityksen lopusta huolimatta tulin siihen tulokseen, että taidanpa äänestää ensi kuussa kansallisteatteripuoluetta.



Esa Leskinen - Sami Keski-Vähälä: Yhdestoista hetki
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis, Vesa Vierikko
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Tutkiva journalisti Jarno Liski
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu Jari Kettunen
Vastaava valaistusmestari Matti Tiilama

Kuvat: ©kansallisteatteri




Teatterilipusta kiitos Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi