Siirry pääsisältöön

Ihminen itselleen kerrottuna tarinana - Magda Szabó: Katalin Street


Jäätynyt vesipisara, huurtuneet pensaat, kirkuvat marjat, joiden pinnalla muistojen repaleita. Ei voi koskea yhtään tai menee rikki. Magda Szabón romaania lukiessa oman lumoutumisensa voi tuntea kuin tuulen paljaalla, auringon polttamalla iholla. Tuulen, joka nostaa ihokarvat pystyyn yksitellen ja kantaa mukanaan muistoja, jotka luuli jo unohtaneensa.

Magda Szabó (1917-2007) oli unkarilainen, useita kirjallisuuspalkintoja saanut kirjailija. Häneltä on suomennettu teokset Metsäkauris (WSOY 1962, Az öz) ja Paulan tähden (WSOY 1967, Disznótor). Katalin Street, jota ei ole suomennettu, on ensimmäinen Szabólta lukemani kirja. Teos sai vuoden 2018 PEN- käännöspalkinnon ja New York Times valitsi sen vuonna 2015 yhdeksi vuoden parhaista kirjoista.

Katalin Street (1969) aloittaa Szabón toisen maailmansodan vaikutuksia ihmisten elämään tutkivan trilogian. Kaksi seuraavat osaa ovat nimeltään Abigél (1970, engl. Abigail) ja Az ajtó (1978, engl. The Door).


In everyone's life there is only one person whose name can be cried out in the moment of death.

Katalin Street voisi olla yksi kirja niiden kirjojen joukossa, joka kertoo, miten sota rikkoo perheet ja miten sodan vaikutukset jatkuvat vuosikymmeniä sen päättymisen jälkeen. Sitäkin se on, mutta myös niin paljon muuta. Siinä missä Han Kang romaanissaan Ihmisen teot kuvaa kotimaansa julmuuksia tavalla, joka saa oksennuksen nousemaan kurkkuun on Szabón valitsema kerrontatapa pinnalta täysin hillitty ja juuri siksi niin vakuuttava. Hän ei mässäile unkarilaisten kokemilla kauheuksilla, vaan antaa niiden valua sanojen läpi kuin myrkyn, joka vaikuttaa niin hitaasti, että siinä vaiheessa kun sen tulee panneeksi merkille on jo auttamattomasti liian myöhäistä.

Szabón romaani alkaa sukelluksilla menneisyyteen, se perkaa muistoja ja tarinoiden myötä muistiin piirtyneitä asioita. On epävarmaa, enkä oikein voi tietää, mistä varsinaisesti on kyse. Sen sijaan alusta asti on selvää, että Szabólla on harvinaislaatuisen puhutteleva kyky kuvata menneisyyden painolastia ja muistamisen problematiikkaa. Kaikkia niitä vuosia, joiden aikana tapahtuneet asiat ovat osin jo karanneet mielestä, mutta jotka yhä polttavat ja saavat ihmisen etsimään totuutta siitä, mitä kerran tapahtui. Palaamaan menneeseen kerran toisensa jälkeen kuin se olisi rupi, jota ei malta olla repimättä.

Teoksessa kuvataan kolmea perhettä, jotka ennen sota-aikaa asuivat naapureina Katalin streetillä. Tämä katu kasvaa Szabón romaanissa nostalgian ruumiillistumaksi. Muistot eivät ole hyviä tai lohdullisia, vaan ennen kaikkea pakottavia. Katalin Streetille kirjan henkilöt palaavat kantaen mukanaan toivetta siitä, että vuosia sitten tapahtuneen voisi jonkin ihmeen kautta saada tapahtumattomaksi ja elämän sen myötä toisin kirjoitetuksi.

Perheiden lapset leikkivät yhdessä. Oli tavallista ja mukavaa, kunnes puhkesi sota ja saksalaiset valloittivat Budapestin. Kirjassa kuvattujen ihmisten kohtaloksi koituu tietämättömyydestä tehty teko, joka muuttaa heidän kaikkien elämän lopullisesti.

Katalin Street on myös rakkaustarina, mutta se on sitä tavalla, jossa ei ole häivähdystäkään tavanomaisesta romanssijuonesta. Kun odottaminen palkitaan, on jo aivan liian myöhäistä. Rakkaus on kulunut loppuun ennen kuin se on päässyt edes alkamaan.

Szabón romaani herätti minussa voimakkaita samaistumisen kokemuksia, vaikka en ole kokenut mitään sen tapaistakaan mitä romaanin henkilöt joutuvat käymään elämässään läpi. Katalin Streetin kohdalla samaistumisessa ei olekaan kyse niinkään samaistumisesta kirjan henkilöihin, vaan yleisempiin ihmisen kokemuksiin menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin.

Katalin Street nostaa esiin tiettyjä tapahtumia omasta menneisyydestäni ja huomaan lähestyväni niitä Szabón romaania lukiessani uudella tavalla. Huomaan kulkevani muistojen ja muistoiksi kerrottujen tapahtumien verkossa. Voin nähdä lankoja, jotka liittävät kokemaani yhteen ja samaan aikaan panna merkille, että jotkut näistä langoista ovat omia nykyisyydestä käsin kutomiani rakennelmia, joilla kenties on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä todella tapahtui.

Ihan erityisen maininnan arvoinen on Katalin Streetin loppu, jonka voi tulkita useammalla tavalla, mutta joka samalla sementöi kaiken aiemmin kerrotun. Teoksen viimeiset sanat ovat veitsi, jonka jokainen joutuu elämässään ennemmin tai myöhemmin kohtamaan. Jos hyvin käy, se tapahtuu vasta kuoleman hetkellä.

Katalin Street on järkyttävän hieno kirja, jossa peilautuu koko elämän kirjo. Se tuo yhteen tumman ja pahan ja kirkkauden huikaisevan hetken. Se näyttää elämän, joka jatkuessaan tuo mukanaan vanhuuden, joka ei ole seesteistä viisastumisen aikaa.

But no-one had told them that the most frightening thing of all about the loss of youth is not what is taken away but what is granted in exchange. Not wisdom. Not serenity. Not sound judgement, or tranquillity. Only the awareness of universal disintegration.

Szabón romaani vihjaa, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hatarammaksi käy se perusta, jolle hän on elämänsä rakentanut. Menneisyys hapertuu alta, eikä siihen, mitä luulee muistavansa voi luottaa senkään vertaa kuin nuorempana. Ihminen on tarina, jota hän itselleen kertoo ja jokaisen meistä tarina menettää yksityiskohtiaan päivä päivältä.



Magda Szabó: Katalin Street
265 sivua
Katalin utca (1969)
Englanniksi kääntänyt Len Rix
Maclehose Press (2019)

Kommentit

  1. Tuotpa taas esille hienon tuntemattoman kirjailijan. Tuo loppu - se on niin tosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan ensimmäinen Szabólta lukemani kirja, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää. Tätä kirjaa ja sen hienoutta on vaikea kuvata. Vaikuttava teos.

      Poista
  2. Olisikohan toiveita, että tätä suomennettaisiin... Kuulostaa niin hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos nyt sanon, että olen skeptinen suomennoksen suhteen. Viimeksi sanoin niin Rachel Cuskin kohdalla ja kuinkas kävikään: koko hänen trilogiansa tulee suomeksi. Toivotaan parasta!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän