Reader, why did I marry him?

Nyt lähdetään Jannen matkaan! Tämä teksti on osa 31. suomalaisen kirjallisuuden helmiä käsittelevää blogini BAR Finland -sarjaa. Aiempia tekstejä pääset lukemaan tästä . On itsestään selvää ja kiistatonta ja kaikella tapaa vastaan väittämätöntä MOT MOT MOT, että Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1932  nimellä Janne Kubik ja lukemani painoksen alkulehden mukaan Diktonius muovaili (mitä ikinä tämä ilmaus käytännössä tarkoittaakin) sen itse suomeksi. Suomenkielinen painos saatiin markkinoille vuonna 1946. Teoksen alaotsikko on "puupiirros sanoin" ja puupiirroskuvat ovat Tapio Tapiovaaran käsialaa. Nykytermein kuvattuna Janne Kuutiota voisi kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu erillisistä suht itsenäisistä kappaleista, joita pitää koossa kirjan nimihenkilö. Jokainen kappale on myös ikään kuin tiivistetty puupiirroskuvaksi, joka tuo tähän teokseen hieman sarjakuvamaisen tunnun. R

Olin jo etukäteen päättänyt, että haluan omalta osaltani huipentaa Suomen sisällissotaa käsittelevän 1918-haasteeni Reetta Laitisen toimittamaan sarjikseen Sisaret 1918 . Koska kirjan saaminen ajoissa kirjastosta näytti epävarmalta päädyin ostamaan tämän sarjiksen ja onhan tämä nyt totta vie jo ihan ulkoisestikin komea lisä kirjahyllyyn. Laitisen toimittama teos sisältää 10 lyhytsarjista, jotka porautuvat historiamme häpeätahraan, jota on lääkitty haavapulverilla vuosikymmenien ajan. Teoksen lähtökohta on oivallinen, sillä sarjikset pohjautuvat autenttisiin sisällissotakokemuksiin, joita tätä teosta varten on kaivettu esiin Kansan arkistosta ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietokannoista. Sisaret 1918 kuvaa sisällissotaa naisten yksilökokemusten kautta ja mukana on sarjiksia sekä punaisten että valkoisten naisten puolelta. Tätä teosta lukiessani en saanut mielestäni ajatusta siitä, että mitäköhän tässä teoksessa pääroolissa olevat naiset ajattelisivat siitä, että heidän kok

Toukokuussa 2017 julistin 1918-haasteen , jossa luetaan Suomen sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta tai tutustutaan tähän sotaan  jonkun muun taiteenlajin, esim. teatterin, kautta. Osasyynä haasteen perustamiseen oli, että halusin patistaa itseäni ottamaan selvää sekä tätä tragediaa käsittelevästä kirjallisuudesta että itse sodasta ja sen syistä. Valitettavasti haaste ei ole omalla kohdallani edennyt kovin hyvin, koska asettuminen jomman kumman puolelle tuntuu ahdistavalta. Ymmärrystä enemmän tuntuu siltä, että sisällissotakirjallisuutta lukiessani hyvällä ruvella olevat haavat aukeavat uudestaan. Tämän vuoksi minun tarpeisiini sopii erinomaisesti Juri Nummelinin toimittama teos Sisällissodan ääniä , jossa sotaa tarkastellaan sekä punaisten että valkoisten puolelta. Teos pitää sisällään niin novelleja, romaaninpätkiä, runoja, vankileirillä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä, sanomalehtiuutisia kuin yhteiskunnallisia puheenvuorojakin. Nummelinin toimittamasta teoksesta löytyy

Sandra on järkyttävä kirja. Se on sitä jopa siinä määrin, että siitä kirjoittaessani minun on karsittava pois enimmät adjektiivit, sillä tämän romaanin kontekstissa ne kiiltelisivät tekopyhinä. Sandra on järkyttävä kirja. Siinä kerrottujen tapahtumien ahdistavuutta ei voi selittää pois toteamalla, että tämähän on vaan fiktiota. Sandra on järkyttävä kirja. Se törröttää maisemassa, haluttiinpa siinä kuvattuja julmuuksia myöntää tai ei. * Kirjoittaessani Heidi Köngäksen edellisestä romaanista, Hertasta , olin tulessa vallan ja kirjoitukseni oli  yhtä noloa hehkutusripulia. Sandran kohdalla kirjoitan hiljaa. * BAR Finland -postauksissa* tapanani on nostaa esiin kiinnostavaa vähän jo vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, sillä Sandra jos mikä on teos, joka ansaitsee päästä kirjallisen baarini kunniagalleriaan. Köngäksen romaani liikkuu kahdella eri aikatasolla. Toisaalta seurataan Sandran näkökulmasta, miten Suomi suistuu sisällissota

Vielä eilen he olivat yhtä kansaa. He istuivat yhdessä jo toki toisiaan kyräillen, uhmakkain katsein ja tulikivisin silmin. Kotimatkalla he kietoivat käsivarsiinsa nauhat, toiset punaiset, toiset valkoiset. Oli alkanut sota, jonka jälkiin törmäämme yhä edelleen. Veijo Meren romaani Vuoden 1918 tapahtumat  (1960) tuo sodan Bar Finlandiin. Tämä Riihimälle sijoittuva sotakuvaus on kiihkoton, paikoin suorastaan lakoninen esitys Suomen sisällissodasta. Erityisesti teoksen alkupuolella Meren kuvaus on fragmentaatrisuudessaan sekavaa ja jollakin tavoin pomppivaa ja hänen kirjoitusotteessaan peilaantuu sisällissodan ja erityisesti punaisten puolen järjestäytymättömyys. Meri kuvaa sisällissotaa sekä punaisten että valkoisten näkökulmasta asettautumatta kummankaan puolelle. Sota esiintyy tässä romaanissa historiastaan irrallisena tapahtumana, jonka syttymissyitä Meri ei analysoi ja jota hän ei liitä laajempiin yhteiskunnallisiin kehyksiin. Tämä romaani ei kerro sankareista, vaan näyttää s

Kuva: Muokattu yksityiskohta Vigelandin veistospuistosta Vastakkainasettelujen aika on tässä ja nyt. Se on tässä ja nyt huomattavasti enemmän kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Jo pitempään olen harkinnut tutustuvani Suomen sisällissotaa koskevaan kirjallisuuteen. Näin siksi, että tämä sota on jotakin, jota minun on hyvin vaikea ymmärtää. Usein kuvittelen tilannetta sodan päättyessä. Mietin, miten ihmiset, jotka kuuluivat sodassa eri puolille saattoivat sodan päätyttyä tulla toimeen keskenään. Ajattelen kahta ihmistä tekemässä töitä rinnakkain, rakentamassa yhdessä, puhaltamassa samaan hiileen - kahta ihmistä, jotka sodassa olivat valmiita tappamaan toisensa. Miten sellaisesta voi selvitä ihminen ja kansakunta? Miten pitkät ovat kansalaissodan jäljet? Miltä ne näyttävät tänään, kun sodasta on kohta tullut kuluneeksi 100 vuotta? Asiaa pohtiakseni ja siihen selvyyttä hakeakseni päätin luoda uuden haasteen, joka kantaa nimeä 1918-haaste . Lanseeraan tämän haasteen jo nyt siltä vara

Mitä! Ei voi olla totta! Chimamanda Adichien romaanin 'Puolikas keltaista aurinkoa' pohjalta tehdyssä elokuvassa soi Sibeliuksen Finlandia. Vaikutelma on jokseenkin mielenkiintoinen, samanaikaisesti sekä hämmentävä että ilahduttava. Meiän Sibelius pääsi Afrikkaan! 'Puolikas keltaista aurinkoa' oli ensimmäinen Chihamanda Adichielta lukemani kirja. Muistan elävästi, kun näin teoksen värikkään kannen kirjakaupassa ja päätin, että tuon kirjan minä haluan. Vuosi oli 2007. Adichiesta ei Suomessa silloin puhunut vielä kukaan ja minullekin hän oli täysin uusi kirjailija. 'Puolikkaan keltaista aurinkoa' luin englanninkielisenä intensiivisesti parissa päivässä potiessani enterorokkoa. Suuni oli täynnä rakkuloita, enkä pystynyt syömään ja vaivoin juomaankaan. Lukea kuitenkin saatoin. Ja rakastua Adichieen. Vaivani tutntuivat myös kovin pieniltä sen rinnalla, mitä ihmiset joutuivat käymään läpi romaanissa kuvatussa Biafran sodassa. Koska romaanin lukemisesta on

Sukupuolen sekoittaja lähtee sotaan. Eikun: sukupuolen ylittäjä lähtee sotaan. Vai sittenkin: eri sukupuolirooleihin liittyviä stereotypioita hyväkseen käyttävä lähtee sotaan. Ei kuulosta hyvältä. Joskus on vaan niin paljon helpompaa sanoa jokin asia englanniksi. Kuten vaikkapa juuri tämä kyseinen lause: Gender bender goes to a war. Kiinnostuin Laird Huntin romaanista Neverhome luettuani, että se kertoo naisesta, joka osallistui Yhdysvaltojen sisällissotaan mieheksi pukeutuneena. Eikö olekin hassua, miten vaatteet muuttavat ihmisen sukupuolen? Okei, tarvitaan siihen myös vähän erilainen kävelytyyli ja pari muutakin juttua, kuten tietynmallinen housuihin laitettava kapine. Uskottavuuden kannalta hyväksi ovat myös rohkea ja pelkäämätön luonne, joka ei hätkähdä sen enempää vähästä kuin paljostakaan sekä hyvät ampumataidot. Näitä kaikkia Gallant Ashilta löytyy. Turhaan ei hänen nimeensä liitetä attribuuttia Gallant eli rohkea. "I was strong and he was not, so it was me went

Täräytän nyt heti tähän alkuun, että 'Beneath the Lion's Gaze' (BLG) on etiopialaisten 'Täällä Pohjantähden alla'. Linnan romaanin tavoin BLG kuvaa sisällissotaa käyvää maata yksittäisten ihmisten näkökulmasta. TPTA:n tapaan yksilönäkökulma saa lukijan kiintymään teoksen henkilöihin, toivomaan heidän puolestaan, pelkäämään heidän kanssaan ja tuntemaan kipua heidän rinnallaan. Kuten TPTA, kuuluu myös BLG teoksiin, joiden on ollut pakko tulla kirjoitetuksi, koska siinä kuvataan niin tärkeää ja myöhemmän yhteiskunnallisen kehityksen kannalta olennaista ajanjaksoa Etiopian historiassa. Varmasti jokainen meistä on nähnyt TV:ssä kuvia suurisilmäisistä, luurankomaisen laihoista, potkupallovatsaisista afrikkalaislapsista, joita kärpäset ahdistelevat. BLG on kuin pitkä alaviite näille kuville. Kirjailija Maaza Mengiste syntyi Addis Abebassa Etiopiassa ja asui sekä Nigeriassa että Keniassa ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Teoksen jälkisanoissa Mengiste kertoo, että va

Sudan itsenäistyi vuonna 1956, mutta siitä lähtien aina 2000-luvun puolelle asti maassa on käyty melkein jatkuvasti sisällissotaa. ’Sade lankeaa’ kuvaa sisällissotaa maan pohjoisosan arabien ja etelän ei-arabien välillä. Yhteensä tässä sodassa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä ja sisällissota päättyi vasta vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen. Virallisesti Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011.  Kirjan etukannesta luen, että Wynne-Jones on toimittaja ja kirjailija, joka on työskennellyt useilla kriisialueilla Etelä-Sudan mukaanlukien. Kirjassa kuvatut tapahtumat pohjautuvat löyhemmin tai tiukemmin hänen omiin kokemuksiinsa. Ennen lukemisen aloittamista kääntelen kirjaa kädessäni epävarmana siitä, haluanko lukea sitä ollenkaan. Uutisista tutut kuvat välähtelevät mielessäni. Lasten suuret silmät, laihat ruumiit ja surisevat kärpäset. Wynne-Jonesin kuvaaman tarinan alku sijoittuu vuoteen 1997, jolloin nuori ja idealistinen englantilainen lääkäri Maria ja kaksi muuta avustustyöntek