Siirry pääsisältöön

Runouden vallankumouspotentiaali - Anu Laitila (toim.): Kivikuu

Ensimmäinen varsinaisen tutustumiseni virolaiseen runouteen tapahtui pari viikkoa sitten, kun luin Doris Karevan runoja. Nyt on vuorossa antologia nimeltä Kivikuu, josta löytyikin sellaista poljentoa, että tuulettelen ja pidän kovaäänistä monologia runouden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Tässä kohdin minun kuuluu kirjoittaa jotakin yleistä tästä antologiasta ja siinä esitellyistä runoilijoista, mutta jos totta puhutaan odotan malttamattomasti, että pääsen kehumaan Veiko Märkan runoja. Yritän nyt kuitenkin hetkeksi rauhoittua.

Anu Laitilan toimittamassa Kivikuussa on Veiko Märkan (s. 1964) lisäksi Hasso Krullin (s. 1964) ja Kristiina Ehinin (s. 1977) runoja. Kokoelman syntytarina vie virolaiselle Meteli-runoklubille, jonka innoittamana tämä antologia on saanut alkunsa. Aivan erinomaista on, että runot ovat teoksessa sekä viroksi että suomeksi. Vaikka en itse valitettavasti viron kieltä osaakaan sitä taitavalle kaksoiskielisyys on mahtava lisä.

Sekä Hasso Krull että Veiko Märka ovat kirjoittaneet itsensä henkilöinä runoihinsa. Krullilla tärkeitä runosubjekteja ovat lisäksi hapan maito ja aboriginaalit sammakot. Hänen runoissaan on paljon metamorfoosia ja sen lisäksi yhteiskuntakriittistä symboliikkaa, jonka syvemmät merkitykset tosin jäävät minulta tunnistamatta. Siksi iloitsenkin lapseniloa, kun Krull kirjoittaa niin, että minullekin avautuu:

telkkarin päälle ei saa kusta
sitä ei saa kiduttaa eikä polttaa

sitä ei saa ryöstää
eikä lähettää kaduillle nälkiintymään

niin voi tehdä vain ihmisille
jumala, valtio ja telkkari ovat pyhiä

Amen.

*

Kristiina Ehinin runoissa ihmiset ja eläimet tulevat yhteen. Kohtaavat ja valuvat toistensa rajojen läpi ja näissä  kohtaamisissa on usein läsnä myös rakkaus. Toisen ihmisen arvoitus. Vieras, houkuttava ja mystinen.

pitkänä ja pimeänä yönä
katselen sinua tähtien valossa
luomesi sulkeutuvat
kuin linnoituksen ovet
millaisella riimukirjoituksella
lukea uniasi?
puoleksi ihminen ja susi
nyt minun vankini

Ehinin sanoissa on paljon tuulta, avaruutta ja laajenemista. Niiden lukeminen tuntuu kävelyltä merenrannalla ja tähtitaivaan katselulta.

*

Kun luen Veiko Märkan runoja elämäneliksiirisuonessani on kiivas meno. Voi elämä dolcella ja ilman kuinka mahtavan ironisesti kuplivia ovat Märkan runot.

Katoppa nyt vaikka tätä:

Työkansa
ryhtyy hillittömästi ja spontaanisti runoilemaan
niin kuin se on mahdollista
vain Viron neuvostososialistisessa vapaamitassa

En kestä!!!

Tästäpä sitten päädynkin toteamaan, että minulle runoudessa kapinaelementillä on ihan erityinen merkitys. Jo monta vuotta on jauhettu siitä, että dekkari on laji, jossa yhteiskuntakritiikki juhlii usein muuta kirjallisuutta tarkemmin ja kovemmin kierroksin. On kuitenkin aiheellista kysyä: miksi ei puhuta runouden vallankumouspotentiaalista?

Seuraavaksi lainaan yhden runon kokonaisuudessaan, vaikka se on tekijänoikeuslakien vastaista. Puolustuksenani esitän, että jos kävisin tuota runoa pilkkomaan en pystyisi pelkän runosta lainatun osan avulla näyttämään sitä mitä haluan näyttää.

Olen pikku perheenäiti,
Vartun perheen iloksi.
Hyörin, häärin, ahertelen,
Kodin puunaan siloksi.

Olen kelpo perheenäiti.
Paistan, ruskistan ja keitän.
Illalla kun työt on tehty,
olalleni perseet heitän.

Tämä runo nimeltä 'Pikku perheenäiti' on suoraan kuin muinaisista ystäväkirjojen runoelmista. Ehkä se onkin ja Märka on vaan tehnyt sanaston suhteen muutamia muutoksia. Joka tapauksessa aina viimeiselle riville asti runo leikkii äitikiiltokuvilla, kunnes täräyttää aiemmin sanotun perseiden avulla ihan uuteen suuntaan.

En kestä!!!

Ihan hemmetin mainio on myös osio, joka kantaa nimeä Minimalistisia satua. Otan siitäkin pari esimerkkiä, kun en millään malta olla niin tekemättä.

POIKA JA LEIJONA
(Venäläinen satu)
Leijona söi pojan.

POIKA JA LEIJONA
(Tsetseenisatu)
Leijona ei syönyt poikaa.

VANHA HIPPI
(Omistettu Erkki Tuomiojalle)
Elipä kerran vanha hippi.
Parempi, kun ei puhuta siitä enää.


Märkan runoilta me suomalaiset emme ole ollenkaan turvassa, kuten ei muutkaan Viron naapurimaiden kansalaiset, jos nyt ketkään maailman eliöt ylipäätään. Märka on myös kirjoittanut osan runoistaan suoraan suomeksi.

Märka saa minut ihmettelemään sanan voimaa ja niitä kaikkia moninaisia tunteita, jotka hän hyvin taloudellisin keinoin (vrt. edellä Poika ja leijona -variaatiot) saa aikaan. Miten tämä on edes mahdollista? Miten sanat pystyvät niin paljoon? Eivätkä pelkästään sanat vaan se mikä muodostuu sanojen välisistä suhteita.

Märkan tyylilaji on usein vahvasti ironinen, eikä koomisen ja vakavan välille voi piirtää rajaa. Paitsi diktaattori.



Anu Laitila (toim.): Kivikuu - virolaista runoutta (2012)
111 sivua
Suomentajat: Heli Laaksonen, Anu Laitila, Katja Meriluoto, Hannu Oittinen,
Tuglas-seuran kääntäjäpiiri
Kustantaja: ntamo





Kommentit

  1. :))) En kestä minäkään! Mainioita sitaatteja! Samoja latuja näköjään kuljetaan, hain tämän eilen kirjastosta... Tämä taitaapi kiilata pitkässä lukujonossani.

    Tutkailin kokoelmaa 8+8, ja olin pettynyt kun runot olivat vain joko suomeksi tai viroksi. Pointsit siis tämän kaksikielisyydelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiemmin julkaistiin enemmän kokoelmia, jotka olivat kaksikielisiä. Nykyisin harmillisen vähän.

      Ai että, odotan malttamattomasti miten Kivikuu iskee sinuun.

      Poista
  2. Olen nyt jonkun aikaa seurannut blogiasi ja en ole koskaan ollut suuri runouden ystävä, mutta tapasi kirjoittaa erilaisista runoteoksista on saanut katseeni kääntymään usemammin runouden puoleen kirjastossa ja kirjakaupassa käydessäni. Tämäkin teksi sai minut lisämään Kivikuun lukulistalleni. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jättikiitos NorsuMursu!!! Tuntuu ihan kuin olisin olemassaoloni lunastanut kommenttisi luettuani. :D

      Tärkeä osa tätä runoista kirjoittamistani on juuri se, että ihmiset innostuisivat lukemaan runoja. Iloitsen todella, että olet - kaikesta päätellen - askeltamassa runojen maailmaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e