sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Pieni Salmenniemen ja Saastamoisen aikaansaama purkaus runojen lukemisesta

Runokokoelmat on viime aikoina lihavoituneet. Jos ne olisivat koiria sanottaisiin, että ne ovat saaneet massaa, joka on luonnollinen juttu koiran kehityksessä pennusta aikuiseksi. Runokokoelmat eivät kuitenkaan ole koiria. Joo, näin on.

Mitä laajempi kokoelma, sitä hermostuneemmaksi käyn, koska on niin vahvana tunne, että en pysty ottamaan kokoelmaa haltuun edes vaatimattomimmalla minimitasolla (joka ei sit ole kovin paljon), jonka jotenkin tiedostamattomasti olen itselleni asettanut.

Puhuin tästä asiasta Lukupinon Simon kanssa Kansallisteatterissa Julia ja Romeo -näytelmän väliajalla (on muuten ihan loistava esitys, mee kattoon tai siis sinne Kansallisteatteriin). Sanoin Simolle, että joudun palauttamaan Harry Salmenniemen kokoelman Yö ja lasi, koska en ehtinyt sen kanssa kuukaudessa mihinkään. Että kun Salmenniemi on kirjoittanut sitä 12 vuotta en vaan voi lukea sitä läpi ja todeta, että tulipa luettua. Miksei niin voisi tehdä, Simo kysyi. Hyvä kysymys. Aina kun joku kysyy jotain, siihen kuuluu vastata hyvä kysymys.

Vastaan nyt kysymykseeni itse: No sen takia, että jos ihminen on käyttänyt kokoelman kirjoittamiseen vuosia ja minä sitten vaan ottaisin ja lukisin sen läpi ja kirjoittaisin siitä jotain enemmän vähemmän epämääräistä enemmän vähemmän pöllöä tekstiä niin kokisin sen olevan sama kuin sanoisin "ihan kiva" ja sitä pahempaa loukkausta en nyt tähän hätään (112) keksi.

Onko runojen lukeminen pikamatka? Jos näin on niin entisenä kestävyysjuoksijana olen tukalassa tilanteessa, sillä minulta puuttuvat pikakiitäjän geenit. Se ei ole oma vikani tietenkään, vaan vanhempieni ja heidän vanhempiensa ja koko kirotun sukuni haarojen ja haarojen välin. Mistä edes olen kotoisin? Tähän olis niin helppo vastata kahdella sanalla ja se eka on et, useammalla taas tosi vaikeeta.

Tasaisin väliajoin tönin kirjahyllyssäni olevaa Anne Sextonin kokoelmaa Elä tai kuole. Olen lueskellut sitä sieltä täältä, mutta löydän joka kerta varsin nopeasti itseni kanveesilta makaamasta. Ihmeellinen vasen koukku tolla Sextonilla.

Tämä nyt on se tilanne. Siis se, että en voi luopua lukemasta runokokoelmaa ennen kuin olen siitä saanut kasaan jotakin, josta tulee tunne, että tässä on nyt edes mimimaalisesti oleellisen ainekset (siinä määrin kuin minkä oleelliseksi käsitän) kasassa, vaikka tosin aina riittämättömästi ja siksi syyllisyyttä triggeröivästi.  Ja tästä ihan loogisesti päästään Tyyne Saastamoiseen ja hänen kokoelmaansa Hiljaa, hyvin hiljaa teen päivistäni kirjaa.

Mun tekisi mieli halata Tyyneä, kun tässä kokoelmassa on niin monta sivua, joilla on vaan kaksi riviä, eikä nyt mennä siihen tässä kohtaa kuinka paljon ne rivit laajenevat ja että maailmankaikkeus suurin piirtein voi yhtä hyvin tai joskus paremminkin mahtua kahteen riviin kuin kokonaiseen kokoelmaan, johon on kerätty kaikkea mahdollista kokeellista kuvaa fonttia ärsykettä kato mua katoa mua kato mua -tyyppistä juttua eikä nyt mennä siihen, että kyllä niistäkin tykkään ja niistä olen paljon ansioita löytänyt, vaan mennään siihen, että välillä olen niin täynnä, että ei enempää mahdu, vaikka haluan ja tahdon papilla ja ilman.

Että musta tuntuu aika usein, että tämä aika meidän aikamme jota nyt elämme toistaiseksi vielä on aikaa, jolloin on liian radikaalia ja itsemurhaa kirjoittaa runoja, jotka olisivat kahden rivin pituisia, koska pitää olla näkyvästi suurta, koska suuri on parempaa kuin pieni, koska suuri on suurta ja pieni pientä niinkun naiset on naisia ja miehet miehiä ja linnut lintuja ja sienet sieniä.

Oikeestaan tämä koko tuska lähti Rae Armantroutin kokoelmasta Kunhan sanon, jota luin ehkä kolme kuukautta en jatkuvasti mutta joka päivä joskus joka toinen päivä ja sen jälkeen pakotin itseni siitä kirjoittamaan, vaikka olin sen kanssa edelleen ihan kesken ja edelleenkin olen.

Ja sitkun seuraan, kun toiset postaa runoista vähän väliä niin olen ihan hirveän onnellinen runojen ja runoilijoiden puolesta ja siitä, että kummatkin edelliset saat huomiota ja samaan aikaan tajuan, että olen koko tähän hommaan ihan liian hidas ja se yks mun sisällä pitää mekkalaa ja naureskelee ja muistuttaa, että mitä luulen runoista tietäväni ja vastaan sille vaikka se ei kuuntele, että en mitään. EN MITÄÄN. Tietäminen noin yleensä no joo. Kun vaan haluan ja yritän tuoda esiin mahdollisimman paljon runoja ja sit tulee just tää, että juutun johonki kokoelmaan viikkokausiksi ja kuinka monta muuta kokoelmaa jää sen takia esittelemättä, kun junnaan siinä yhdessä ja haluan lukea sen vielä taas kerran ja lukea sieltä ja täältä ja ei helvetti tästä mitään tule.

Tämän vuoden paras kokoelma
Huikean hieno kokoelma
Menee ihon alle
Jättää pitkän jäljen
Päläpäläpälä

Ja just sit myös se että tämäkin taas on asia josta olen tehnyt itselleni ongelman - vai olenko varmaan olen - joka onkin niitä harvoja asioita joista melkein (MELKEIN) voisin sanoa että siinä olen hyvä tai ainakin aika (tik tak tik tak) hyvä tai edes siihen suuntaan mutta en nyt kumminkaan sano.

Tänään on #runosunnuntai, enkä nyt pysty osallistumaan, ku mulla on toi Tyynen kirja vielä pahasti kesken ja sen lisäksi Tuulisolmut, joka on saamelaisen nykyrunouden antologia. Tai siis voisin mutta en voi kirjoittaa niistä vaan jotain. Just toi vaan jotain.

Että en sit tiedä, mitä tässä pitäis tehdä.



18 kommenttia:

  1. Voi Omppu pieni. Olet asettanut riman kunnianhimoisesti hyvin korkealle. Minä liikun matalalla rimalla, riittää kun joku koskettaa ja jotain tajuan, olenhan runojen suhteen noviisi, en muuta teeskentelekään. En tiedä miten paksu Saastamoisen kirja on. Ota seuraavaksi joku superohut, lue vaikka Nippernaati kakkosen runot :) Onhan tämä osallistuminen #runosunnuntaihin, saanko linkittää?

    PS
    Ei liity runoihin, mutta Nippernaati kakkosessa on huitsin hienoja novelleja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikeastaan korkealle, vaan enempi niin että kyseessä on sisälähtöinen tunne, joka määrittää sen vähimmäistason. Jos en pääse siihen/löydä sitä/osaa sanoittaa on pakko vaan odottaa.

      Aloitin eilen Nippernaatien kakkososaa.

      Saa linkittää. Ens runosunnuntaita varten sain vartti sitten idean. 😀

      Poista
  2. Olen kehittänyt itselleni tavan lukea runoja, jonka myötä en koe ahdistusta vaikka en kaikkea pystyisikään sanomaan. Otan lukeakseni lähes aina kokoomateoksen, lukaisen läpi ja jos tällä tasolla on se jokin, luen tarkemmin. Sitten jos vieläkin innostaa, teen 'täsmäiskuja' varsinaisiin teoksiin kokoomateoksen osa-alueiden perusteella. Näin kävi nyt vastikään arvostelemani Ivan Malinowskin kanssa. Tosin nyt haluaisin sanoa niin paljon, että en tiedä pystynkö.

    Mutta luulen, että ymmärrän jollain keinoin mitä tarkoitat. Tunnistan tekstistäsi minut listaprojektini kanssa. Luen niitä aina parista kuukaudesta jopa puoleen vuoteen ja silti tunnen vahvaa keskeneräisyyttä ja sitä, saanko sanoa, osaanko sanoa niistä yhtään mitään. Nabokov jäi tauolle kun huomasin lukeneeni ensimmäistä sataa sivua puoli vuotta pystymättä menemään eteenpäin.

    Kliseisesti sanoen, miksi pitäisi kuitenkaan osata sanoa jotain täydellistä kun kuitenkin tässä ollaan keskeneräisiä ja epätäydellisiä itsekin. Siltikin haluaisi arvostaa ihmisen sanoja ja havaintoja maailmasta ja tuntuu, ettei niitä voi arvostaa, jos vain jotain hutaisee.

    Mutta jos saisin esittää vastalauseen näille ihmisille, jotka tulevat kyselemään miksi luen niin vähän määrällisesti vaikka olen nopea lukija, sanoisin, että miksi lukisin kirjoja, jotka eivät anna minulle yhtään mitään ja joiden takia en haluaisi käyttää aikaani viikkokausia. Mieluummin vähemmän ja liian pitkään märehtien. Aina sitä sitten toivoo, että arvosteluista näkyy, että on antanut aikansa ja ajatuksensa teokselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukumato kiitos kun kerroit tuosta sun runojenlukutekniikasta.

      Minäkin uskon, että tiedät mitä tarkoitan. Toisaalta voidaan varmaan myös ajatella niin, että on ihan tervettä tuntea olevansa keskeneräisen. Olisi paljon kamalampaa jos jumaloisi omia kirjoituksiaan. Mullakin on nyt työn alla Nabokov (Invitation to a Beheading) ja vaikka se ei ollut niin suuri kokemus kuin odotin niin luulen, että kirjoittaessa se tulee mielessäni kasvamaan. Se onkin minusta yksi hyvän kirjan merkki, että se alkaa jotenkin juttelemaan enemmän vasta sitten, kun siitä kirjoittaa. Joskus kun käy niin, että lukiessa on ihan suht innoissaan, mutta sitten kun aloittaa bloggauksen niin koko homma lässähtää, eikä enää itsekään saa kiinni siitä, mistä aiemmin innostui.

      Lainaan sun lausetta: "Siltikin haluaisi arvostaa ihmisen sanoja ja havaintoja maailmasta ja tuntuu, ettei niitä voi arvostaa, jos vain jotain hutaisee. " - Just tämä ja sitten vielä se, että haluaisin saada esiin sen, jonka haluan saada esiin. Sen, joka on mun päässä, mutta joka välillä ei millään tahdo tulla ulos sellaisessa muodossa kuin haluaisin.

      Ehkä on myös hieman tässä ahdistusta kirja-alan jatkuvan nopeutumisen vuoksi, josta tulee välillä suorastaan tunne, että itse kirjalla ei ole enää väliä, vaan vauhdilla, jolla tuotetaan uutta markkinoille. Ja ymmärrän kyllä, että kustantamojen pitää elää, mutta toisaalta on niinkin, että useampia teoksia tullut vastaan, jotka kyllä olisivat hyötyneet lisäkirjoituskerrasta, mutta on varmasti ollut painetta pukata ne ulos.


      Poista
  3. Ja sitten kun joku kirjoittaa semmosen tekstin että se tulee jotenkin tosi lähelle ja sitä jotenkin melkein koskettaa sitä ihmistä joka on niissä sanoissa tai ainakin nyt sitä sen ihmisen ajatusta (tai ainakin nyt niinkun luulee koskettavansa) niin sitten tulee kans semmonen olo että ei osaa sanoa yhtään mitään mitä haluais ja että ehkä nyt pitää ainakin mennä miettimään ja AJATTELEMAAN ja muutenki onko niinku ihan pölöö jos mä nyt vaan sanon että

    ihana Omppu <3 (ja laitan ton sydämen tai ton merkin mikä on niinku olevinaan sydän mutta ehkä mä luotan, ehkä mä luotan, että se, jolle se on, saa siitä kiinni just sen kaikkeuden minkä mä siihen laitan)

    (ja tolla kirjalla, tolla Tyynen kirjalla, sillä on ihan hirveen kaunis nimi!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "just sen kaikkeuden" - voi upeus, mikä ilmaisu. Tunnen sen kaikkeuden ihan nyt ja tässä. En tätä tekstiäni varmaan olisi julkaissut, jos olisin asiaa harkinnut, mutta en harkinnut ja julkaisin vaan ja nyt olen iloinen, että niin tein, kun sain sulta niin ihanan kommentin, jonka kätkeen sydämeen kolmellä ämmällä.

      Varmasti tykkäisit Tyyne Saastamoisen runoista. En tiedä/osaa sanoa (vielä ainakaan), mikä niissä on se olennaisin juttu, mutta ne on tosi hienoja. Laitan sulle tähän yhden sitaatin:

      "Ajat puhuvat toimettomuuden kieltä vastaan, pitäisi olla heliseväohjaksinen ratsu valjaissa, aina matkalla, mutta minä muistan yölliset tähdet, ja sielussani puhaltaa musta tuuli, kelpaisin sillaksi menneeseen ja tulevaan vain jos rakastan ja olen rakastettu."

      Poista
  4. Jos saisin lahjaksi kaulahuivin, jota on neulottu 12 vuotta, olisi hyvä, jos se ei olisi pelkkää pituutta. Missä vaiheessa kaulahuivin pituus alkaa toimia sitä itseään vastaan? Pitääkö runokokoelma lukea kokonaan? Palkitseeko kokoelma kokonaisuutena, vai onko se pelkästään piikkilankaeste, jonka tarkoitus on "pysäyttää" lukija.

    Nyt novelleihin ihastuttuani alan tuntea romaaneja kohtaan lievää epäluuloa. Mitä pidempi proosateos on, sitä vaikeampi sitä tuntuu olevan pitää koossa. Toki kyse voi olla puutteistani lukijana — taitamattomuuteni huolelliseen luettelointiin 12 vuotta tuskin riittäisi. Pahinta on, että usein innostun teoksista vasta kirjoittaessani niistä. Puran silmukoita ja alan tuottaa omaa kaulaliinaa toisen neulomasta kaulaliinasta.

    Ehkä kirjallisuus onkin pitkä kaulaliina, jossa samat langat kulkevat lukuisten kirjoittajan puikkojen kautta. Sietämätöntä kilkutusta! Lopettakaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä en tiedä, milloin kaulahuivi on pelkkää pituutta, mutta siitä tiedän jo vähän, että Salmenniemen kokoelman kohdalla niin ei ole.

      Minähän en ole ollenkaan paksujen romaanien ystävä, mutta sun "tauti" taitaa olla vielä pahempi. Paksut kirjat sisältää harvoin elementtejä, joita kirjallisuudesta haen. Niitäkin toki on, kuten nyt vaikka se Perecin kirja, joka kuitenkin jäi mulla kesken alkumetreillä. Kääks!

      Mullakin se liittyy jotenkin tuohon hallintaan ja siihenkin, että arkielämässä on harvoin tilanteita, että pystyisin lukemaan paksun kirjan suht nopeasti, jolloin se lukurupeaman venyminen kääntyy kirjan haltuunottoa vastaan. Tosin tässäkin on tietysti eroa kirjojen välillä, mutta esim. se Stendahlin Punainen ja musta, jonka luin klassikkohaasteeseen ja joka eteni mulla hyvin hyvin työläästi kärsi valtavasti siitä, että luin sitä viikkokausia pienissä pätkissä.

      Mulla on usein myös tuo sama, että se varsinainen kirjasta innostuminen tapahtuu vasta siinä kirjoitusvaiheessa. Nyt parhaillaan odotan, mitä tapahtuu, kun pääsen kirjoittamaan yhdestä Nabokovin kirjasta, jonka suhteen on aika vahva tunne, että se tulee kirjoittaessa ns. kasvamaan. Luettuna ei ihan vastannut odotuksiani, vaikka toisaalta vastasikin.

      Jos kirjallisuus on pitkä kaulaliina, niin paksujen romaanien kohdalla se tarkoittaa, että paljon useammin pitäisi purkaa kuin vain kutoa eteenpäin.

      Poista
  5. Kirjat ja runot: olen lukenut sen ja sen kirjan.+ Piste. Olen lukenut sen ja sen runon/runokokoelman. +Ja. ..
    Elikkä runot jättävät minulle tunteen, että perään tulee joku kommentti, tunnetila, vastavuoroisuus. Siksipä esim. tuo Salmenkiven viimeinen aiheutti eräänlaisen puhkun runsaudellaan, oma reflektointi jumittui. Tuota Lukumadon ykköskappaleen systeemiä olen itsekseni jo harrastanut ja harjoitellut. ja se tuntuu helpottavan toimivalta.

    Kirjojen nykyisestä kertakäyttökulttuurista ja kiihtyvästä julkaisutahdista olen ymmälläni/huolissani markkinatalouden näkökulmankin huomioon ottaen. Meillä ei ole/luoda enää suuria tarinoita eikä siis synny enää klassikoitakaan. Onko näin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai sullakin kävi noin Salmenniemen kanssa. Mulla on usein tilanne, että on joku tai joitakin kohtia, josta se runokokoelma lähtee aukenemaan ja tämä ei ole pelkästään hyvä juttu, koska saatan tarkastella kokoelmaan liiaksikin sen tietyn kohdan kautta, joka usein myös luo perustunnetilan.

      Hyviä kirjoja harvoin kirjoitetaan nopeasti. Jotenkin niin ihailen Donna Tarttia, joka kirjoittaa kirjojaan vuosia. Ehkä sitten kun on niin suuri nimi kuin hän voi itse määrätä oman tahtinsa. Usein lähes kauhistuksella panen merkille, miten joltain kirjailijalta tulee melkein joka vuosi kirja.

      En tiedä ihan mitä tarkoitat suurilla tarinoilla? Onko esim. Westö sun mielestä suurien tarinoiden luoja? Hän nyt tuli suomalaisista kirjailijoista tässä yhteydessä ensimmäisenä mieleen.

      Poista
  6. Uskon, ettei ole yhtä tapaa lukea eikä kaikkia kokoelmia voi lukea samalla tavalla. Eikä kaikista kokoelmista rullaa ajatukset samaa tahtia. Siis armoa itselle, sinulle ja runoille.

    Mutt kyllä kumarran sinulle, noin. Arvostat runoa ja sitä, mitä ne ansaitsevat.

    Sen vielä sanon, että mielirunojani ovat lyhyet runot, alle sivun. Ne juuri mahtuvat minuun, sulavat. Ja taas toistan itseäni: en tiedä tulkitsenko niitä niin kuin pitää, mutta toisaalta mitään ei pidä, eikä täydy vaan saa. Runoista saa kuvia, tunteita ja elämyksiä. (Ja kun oikein ylittää häpeän kynnykset, antaa itselleen luvan myös muotoilla piniä kielipalasia, runontynkiä.)

    Omppu, lue kuin luet ja postaa kuin postaat. Aina odotan runojuttujasi iloilmein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin voisin tehdä niin, että jos en saa kokoelmasta otetta niin antaisin olla ja yrittäisin sitten vaikka myöhemmin uudestaan. Sitten kuitenkin on useita kokemuksia siitä, että aluksi olen ollut ihan apua ei tästä tule mitään. Jopa suuresti rakastamastani Rae Armantroutin kokoelmasta ajattelin ensin niin. Myöhemmin en edes itse ymmärtänyt, miten niin olin voinut ajatella.

      Tuo sun lause, että ne juuri mahtuvat sinuun. Sen tunnistan hyvin. Tosin ei se aina pituudesta ole kiinni. Ajatellaan vaikka Mirkka Rekolaa, joka on mulle aika ylivoimainen siinä mielessä, että osaisin ääneen kovinkaan paljoa hänen runoistaan sanoa.

      Häpeän kynnyksiä on tullut kyllä ylitettyä tiheään runoista kirjoittaessa ja jännästi siihenkin tottuu, eikä sitä häpeää sitten niin paljon enää ajattele.

      Kiitos Tuija rohkaisusta. <3

      Poista
    2. Vielä Salmenniemestä. Minä koin, että runot olivat pitkälti vellovia ja virtailevia, hänen alitajunnastaan kumpuavia kuvia. Lukijalla on oma alitajunta ja mieli, ei voi millään pujahtaa sinne Salmenniemen mieleen. Minä koin näin ja otin ja tulkitsin. Varmaan tuli sellaisia mielikuvia, joita Salmenniemi ei ollenkaan tarkoittanut.

      Mutta minkäs teet. Lukija lukee ja kokee, omalla tavallaan. Ja saakin kokea, kuten Tuija tuossa sanoi. Mutta äärimmäisen vaikea on runoista kirjoittaa. Asettuu joka kerta alttiiksi sille häpeälle. Mutta luulen kestäväni :) Melko sama mitä musta ollaan mieltä. Bona fide kuitenkin.

      Poista
    3. Haluaisin kyllä livahtaa Salmenniemen mieleen, sillä olen satavarma, että siellä olis tosi kiinnostavaa :D

      Mutta joo, olen vähän sitä sorttia, että en lukiessani oikeastaan edes ajattele, että mitäköhän kirjailija on tarkoittanut ja kuten sanot, jokainen lukee, kuten lukee ja se on just hyvä niin.

      Onko sulla mitään eroa runoista kirjoittamisessa, jos vertaat nykytilannetta aikaan, kun kirjoitit niistä harvemmin?

      Itse sanoisin, että on se tavallaan helpottunut just sen takia, että sitä häpeää ei enää niin paljon ajattele. Kyllä silti välillä kauhistuttaa, mutta jos joku saa täyttymyksensä siitä, että naureskelee jonkin runokirjoituksille, niin suotakoon se hänelle. Itsekritiikki on ihan paikallaan, kunhan ei jää sen vangiksi.

      Poista
  7. Olipas Omppu - jälleen - niin hieno kirjoitus! Itse olen päättänyt pitää runouden (jota luen ylipäätäänkin niin jumalattoman vähän) ulkopuolella blogikirjoittelusta, koska tunnen sen edessä suunnatonta pienuutta. Olisinkohan yhdestä runoteoksesta kirjoittanut...

    Pelottaa, että ne hyvin yksityiset, maailmoja avaavat runokokemukset latistuisivat tarkoituksettomiksi sanapötkylöiksi... Sinä sanoitit tuon pelon niin hyvin:
    "Huikean hieno kokoelma
    Menee ihon alle
    Jättää pitkän jäljen
    Päläpäläpälä".

    En usko, että tunne on pelkkää pelkoa häpeästä. Siinä on pakko olla jotakin muutakin. Mutta ihailen kaikkia, jotka ovat ylittäneet tämän ylittämättömältä tuntuvan esteen....

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä se sitten onkin se este, joka vaikeuttaa runoista kirjoittamista niin se on ihan varmasti voitettavissa. Olen jättänyt ihan suosiolla analyysit sikseen, koska en a) osaa analysoida runoja b) halua analysoida runoja. Kirjoittelen sitten tunnelmiani lukemieni runojen pohjalta.

      Ymmärrän kyllä hyvin tuonkin, että haluaa pitää itsellään ja on myös runoja, joita en halua blogissani jakaa, mutta ne on lähinnä runoja, jotka ovat olleet suosikkejani jo vuosia ja mistäpä sitä tietää, ehkä niidenkin vuoro vielä tulee. :D

      Poista
  8. Ihanasti kirjoitit Tyyne Saastamoisesta! Hänen 'ehkä tämä on vain syksyä' löytyy hyllystäni. Olen ostanut sen 22-vuotiaana ja mietin, mitähän olen siitä tajunnut? Ei muistikuvaa. Nyt täytyy kyllä tämä ottaa uusiksi. Kiitos kun muistutit, että tämmöinenkin aarre kuin Saastamoinen löytyy itseltäni ♥. Ja sitten tietenkin tämä Hiljaa, hyvin hiljaa teen päivistäni kirjaa pomppasi lukulistalle nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saastamoisesta oli juttua viimeisimmässä Parnassossa ja siitä innostuin häntä lainaamaan kirjastosta. En vaan vielä ole löytänyt sanoja tätä lukemaani kokoelmaa kuvaamaan. Hilja hyvä tulee ... tai ainakin jotain, sanoo realisti :D

      Poista