Siirry pääsisältöön

Äiti tuu pyyhkimään - Mira Mallius: Mutzi


Oi mutsi mutsi, stiggaa lamppuun eldis ... ai pahus nyt eksyin väärään juttuun. Herra tuomari Nurmio antanet anteeksi, että tällä tavoin mutzi-sanasta päädyin sun biisiin, vaikka mun piti kirjoittaa aloituslause tekstiini Mira Malliuksen sarjiksesta Mutzi. Ne on ne mutsit ja mutzit tollasia - ei niitä aina toisistaan pysty erottamaan, kun ne on sellasta äitilaumaa.

Asiaan.

Mira Malliuksen Mutzi on vertaissarjakuvaa äideille. Siinä on sarjakuvamuodossa kuvattu osuvasti ja kiteytetysti äitiyden ihanuus ja kamaluus. Jälkimmäistä toki enemmän kuin ensimmäistä, koska Mutzi on koominen teos.

Tarina alkaa siitä, kun sarjiksen päähenkilö, joka tuolloin on vielä nainen ja lähes ihminen, eikä pelkästään äiti, huomaa  olevansa raskaana ja päättyy siihen, kun muksu haluaa oman kännykän tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin siihen, kun käytetään useampia ehkäisykeinoja samanaikaisesti varmuuden vuoksi eli varmuusvälineitä - äh niinku - potenssiin. Näiden kahden virstanpylvään väliin mahtuu valtava määrä tunnevuoristorataa, hikikarpaloita, syyllisyyttä, rakkautta, huolta ja ukkokullan kiroamista.

Mutzin tyylilaji on tosiaan mainio ja on tervetullutta, että äitimyyttiä puretaan myös sarjakuvan keinoin, sillä se tarjoaa siihen ihan erityiset mahdolliset, kun kuva puhuu enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa ja sana puhuu tässä tapauksessa siihen päälle vielä oman juttunsa. Mutzissa kuvat välittävätkin voimakkaasti hersyvää viestiä ja sanatkin selviävät kyydissä ilman sen suurempaa sisarkateutta.

Jos on äiti löytää itsensä Mutzista. Jos on nainen, joka ei vielä ole äiti, voi Mutzin myötä kurkistaa tulevaisuuteensa, joka ihmisestä riippuen on joko viisasta tai sitten ei. Jos ei ole äiti, eikä äidiksi muuttuminen ole suunnitteilla, voi Mutzia käyttää apuvälineenä, jotta voi samaistua äitiystäviensä tilanteeseen.

No entäs ne isät? Miksi isistä ei puhuta mitään? Tähän kysymykseen löydät vastauksen lukemalla Mutzin.

Tiedät varmaan sanonnan: aika kultaa muistot. Se ei olekaan mikään tyhjä löpinä, sillä Mutzia lukiessani huomaan monesti, että kaikenlaista pikkulapsiaikaan liittyvää olen itsekin jo unohtanut. Se on tietysti armollista, sillä jos muistaisi kaiken tulisi tuskin hankkineeksi enempää lapsia. Toki Mutzia lukiessa voi käydä myös niin kuin minulle, joka parahultaisen yhtäkkisesti aloin muistella valokuvaa, jossa lapseni on kantoliinassa ja minä roikun imurinvarressa.

Huom! rankaisuvälineet harmaa-
taustaisessa kuvassa
Kenellekään ihminen ei ole niin tarpeellinen kuin äiti (tai tilanteesta riippuen isä) pikkulapselle. Se on ihanaa ja kamalaa ja kuten Mutzissa tulee esiin usein em. kahta tunnetta ei voi toisistaan erottaa. Jos itse ei aina ihan hahmota missä mennään niin onneksi ympäristöstä kyllä löytyy lastenkasvatuksen asiantuntijoita, jotka auliisti jakelevat neuvojaan esimerkiksi silloin, kun lapsen pienet sormet jumittuvat ihmeliimalla kiinni kaupan karkkihyllyyn. Ilman kokemusta on tosi helppo olla asiantuntija.

Lapsen syntymän myötä maailma muuttuu vaaralliseksi. Monenlaisista peloista, jotka aiemmin eivät käyneet mielessäkään, tulee jokapäiväisiä pohdinta-aiheita. Vanhan kansan mukaan lapsi tuo tullessaan leivän, mutta tähän totuuteen on aiheellista päivittää, että lapsen myötä maailman vaarallisuustaso nousee huimasti. Näin käy nykyisin vielä enemmän kuin ennen,  sillä esim. 1970-luvulla lapsia kuljetettiin autossa kurkkulaatikoissa turvaistuinten sijaan (tosi on). Pelkojen kanssa on vaan opittava elämään ja pidettävä huolta siitä, että ei siirrä niitä lapsilleen, joka ei pienenä vielä osaa itsenäisesti kaikkia vaaroja pelätä.


Lapset on tyyppejä, joilla on usein äitille asiaa ja erityisesti silloin, kun äiti yrittää puolen minuutin ajan tehdä jotain omaa jutskaa alkaa potalta kuulua voimistuva kutsuhuuto.

Mutzi on humoristisesti hyväntuulinen kirja äitinä olemisesta joskin siinä yksipuolisesti uusinnetaan äitiyden ja isyyden roolijakoa. Mitään syvempiä analyysejä tästä sarjiksesta on turha etsiä, mutta se ei liene tekijän tarkoituskaan. Voin erinomaisen hyvin kuvitella, että jos käy niin, että joku pikkulapsen äiti saa 5 minuuttia vapaata lapsen ollessa päiväunilla ja hän päättää tutustua Mutziin niin Malliuksen kirjasta saa ihan uutta virtaa ja lohtua arkeen. Kirja sopii erinomaisen hyvin myös lahjaksi.





Mira Mallius: Mutzi (2018)
Kustantaja: Sammakko

Kiitos arvostelukappaleesta!




Kommentit

  1. Tämä on niin mainio!
    Mulla Mutzi toimi mainiona ajan muistoihin lisäämän kullan haalistajana. On niin helppoa nyt muistella, miten ihanaa oli imettää pientä vauvaa ja unohtaa kokonaan se, että samaan aikaan kaksi muuta lasta vaativat kovasti huomiota, pyykkikone piipitti ohjelman loppumisen merkiksi, ruokaa olisi pitänyt jo laittaa tulemaan ja moni muukin asia kaatui päälle samaan aikaan.

    Tuo maailman muuttuminen vaarallisemmaksi lasten myötä on kyllä harvinaisen totta. Hirveän helposti sumenee se kyky erottaa todelliset vaarat kuvitelluista ja pelkää yhtä lailla lapsen saavan jonkun suolisolmun liiasta hiekansyönnistä kuin sitä, että se saa sähköiskun tunkiessaan haarukkaa pistorasiaan.

    Vanhemmuus osaa olla tosi uuvuttavaa. Ja palkitsevaa. Mutta juuri nyt enemmän uuvuttavaa.

    Haluaisin hirveästi lukea isyysjuttuja! Että miten isä kokee kaikki ne vanhemmuuden eri vaiheet raskauden toivomisesta synnytykseen ja vauva-arjesta eteenpäin. Onko isienkin päät ihan yhtä höttöä kuin monien äitien?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Ihan mahtavasti läsnä niin monia tuttuja tilanteita. Tuli ihan nostalginen olo tätä lukiessa ja jotenkin huvittavaa just se, että ne joskus ihan maailmanneks tärkeimmiltä jutuilta on nyt vuosien jälkeen saanu aika lailla uuden perspektiivin.

      Olisi kyllä hienoa saada kirja, jossa on kuvattu isän näkökulmasta. Jani Toivolan Kirja tytölleni taitaa olla ainoa vastaan tullut, jossa on isän näkökulma, mutta sekin on tietysti hieman eri tilanne, kun hän oli tyttärensä ollessa pieni yksinhuoltaja. Kuuntelin Toivolan kirjan äänikirjana (postaus tulossa lähiaikoina) ja hän osaa kyllä aivan loistavasti sanoittaa sitä pikkulapsiarkea vanhemman näkökulmasta. Jos et ole sitä lukenut, niin vahva suositus.

      Poista
    2. Jari Tervon ihana Kallellaan on hieno kuvaus isyydestä! Pidin myös Toivolan kirjan analyyttisyydestä.

      Poista
    3. Tuosta Tervon kirjasta en tiennytkään. Kiitos vinkistä.
      Toivola on kyllä huippu.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän