Että mikäkö se on? No se on se, että naiskirjailijan nimestä on mainittu vain sukunimi. Jos Virginie Despentesiä ei tunne saattaa ajatella, että kirjailijan nimi on Vernon Subutex ja mikäs nimi se nyt on? Heti on mielessä pillerikauppa, haahuilevat hupparipäiset huumesilmäihmiset ja porttikongit, joissa subutexejä ostetaan ja myydään. Se on väärä mielikuva. Tässä teoksessa on kyse muusta.
Tai no jaa. On tässä kirjassa huumejuttua, mutta ei mitenkään ylettömästi. Lähinnä vaan sen takia, että huumeidenkäyttö on osa joidenkin Despentesin kuvaamien ihmisten maailmaa. He eivät tosin popsi subutexejä, vaan vetävät luottokorteilla viivoja nenään nuuskutettavaksi. Tämä aihepiiri ei kuitenkaan ole tämän kirjan pointti.
Tartuin Vernon Subutexiin, koska halusin lukea jotain yhtä kokonaisvaltaisesti koukuttavaa kuin Ryan Gattisin Vihan kadut. Ihan yhtä vahvaa imua ei tässä kirjassa ollut ja alankin vähitellen kallistua sille kannalle, että Vihan kadut on hypnoottisesti vangitsevin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Noin ylipäänsähän koukuttavuus ei ole ominaisuus, jota kirjallisuudesta ensisijaisesti etsin, mutta joskus se on enemmän kuin paikallaan.
Despentesin romaanin alussa lukija pääsee tutustumaan Vernon Subutexiin, joka on entinen levykauppias ja muutoinkin enenmän menneisyyden kuin tulevaisuuden miehiä. Hänen elämänsä on aloittanut hallitsemattoman luisun pitkin alamäkeä ja niin hänestä on tullut "kaavakkeiden asiantuntija", joka ei juuri muuta omista kuin nettiliittymän. Sitten lähtee asuntokin alta, ja Vernonista tulee kiertolainen, joka asustelee tuttaviensa nurkissa ja myöhemmin kadulla.
Useat Vernonin ystävistä ovat kuolleet. Niin myös muusikko Alexandre Bleach, joka aiemmin avusti Vernonia vuokranmaksussa. Vernonin lisäksi hän on toinen niistä loimilangoista, jotka pitävät tarinaa siinä mielessä kasassa, että kaikki muut henkilöt ovat jossakin suhteessa heihin. Alexandre onkin tässä suhteessa mitä käyttökelpoisin henkilö, sillä hänen monet naissuhteensa tuovat romaaniin mukaan henkilön jos toisenkin.
Rakenteelliseti 'Vernon Subutex' on sukua itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin näytelmälle Piirileikki (Reigen - Zehn Dialogue, 1903),* jossa yksi henkilö tapaa toisen, joka seuraavaksi tapaa kolmannen, joka tapaa neljännen jne. Näin syntyy ranskalainen piirileikki, jossa tärkeitä eivät ole niinkään kuvatut henkilöt sinänsä kuin se, mitä ihmistyyppiä ja ideologioita he edustavat.
Rakenne antaa Despentesin käteen aseen, jolla ampua ranskalaisen yhteiskunnan kipukohtia. Osuman saavat niin maahanmuuttovastaiset Ranska ranskalaisille -tyypit, lihavien ihmisten halveksunta, naisten ja miesten vanhenemisen erityispiirteet, rikkaiden vanhempien lasten erityisasema, arabinaisten valintamahdollisuudet, kyvyttömyys sietää erilaisuutta, nettitrollit, pornobisness, sukupuolenkorjaus, kaunistelematon totuus synnytyksestä, miesten välisten keskustelujen luonne, perhesuhteet ja niin edelleen ja edelleen.
Teoksen rakenne tukee luurangon tavoin tekstiruumista, jota Despentes taivuttaa haluamiinsa paljastaviin poseerauksiin. Hän hyökkää omalle kirjailijanlaadulleen tyypillisellä vimmalla niin asioiden kuin kuvaamiensa ihmistenkin kimppuun. Teksti on usein raivokasta ja yhtä usein Despentesin lauseiden piikit osuvat suoraan nauruhermoon, vaikka - jos rehellisiä ollaan - naurun sijasta olisi välillä aiheellisempaa itkeä. Seuraavassa muuan laitapuolen naishenkilö läksyttää ranskalaisia uusnatseja:
Painukaa nysämunapaskiaiset helvettiin [... ]Te saastutatte kaikki typerillä puheillanne - antaa heittää. Menkää sanomaan huoraaville äideillenne, että heidän kannattaisi ommella värkkinsä umpeen eikä puskea sieltä tuollaista paskaa. Te saatanan vajakit olette radioaktiivista saastetta.
Jos kuka on riekkumisen mestari niin juuri Despentes. Hänen tekstinsä on pelotonta ja äänekästä ja hän kaivaa koloistaan mitä erilaisimpia tyyppejä. Näin syntyy poikkileikkaus tämän päivän ranskalaisesta yhteiskunnasta, jossa pinnan alla - ja välillä päälläkin - kytee paljon tyytymättömyyttä ja vihaa.
'Vernon Subutexissa' yhdistyy röyhkeys ja myötätunto. Se on hengästynyttä juoksua kujilla, joiden aurinkoinen ja varjoisa puoli ajautuvat vuosi vuodelta kauemmaksi toisistaan. Se on romaanina mitä ajankohtaisin, mutta sen tunnelmista voi löytää myös ranskalaisten mustavalkoelokuvien villiä elämänmenoa.
Mikä parasta meno ei lopu tähän, sillä Despentes on kirjoittanut Vernon Subutexille kaksi lisäosaa. Toivottavasti nekin saadaan suomeksi.
Virginie Despentes: Vernon Subutex (2016)
343 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Vernon Subutex (2015)
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kustantaja: LIKE
*Schnitzlerin Piirileikin suhteen kävin verestämässä muistikuviani Hyönteisdokumentti-blogissa, jonka kirjoitukseen Piirileikistä pääset tästä
jes, lukuun menee! Ranskalaisuus on yksi etäinen kiinnostuksenkohteeni, mitään siitä tiedö siis, mutta siis juuri tuo pintakuvan takaisen yhteiskunnan kuvaus kiinnostaa, ja ns. kujien kulkijoiden, kadumiesten ja -naisten (vaikka tuo ilmais minua ärsyttääkin) asemassa olevien äänen esiintuonti aina antoisaa ja tervetullutta kirjallisuudelle!
VastaaPoistaMuakin kiinnostaa ranskalaiset (ja myös italialaiset) kirjat erityisesti. Despentes on kyllä ihan oma lukunsa. Ihailen hänen draiviaan ja sitä kriittistä vapaalentoa, mitä hänen teksistään tässäkin kirjassa löytyy. Rakenne toimii tässä myös erinomaisesti. Toivottavasti tykkäät.
Poista