Siirry pääsisältöön

Hyvää naistenpäivää! - Imogen Binnie: Nevada

Hyvää naistenpäivää mukaan lukien transnaiset ja tällä kertaa erityisesti juuri transnaiset.

Transnaiseutta juhlistaakseni luin Imogen Binnien romaanin Nevada. Binnie on transnainen itsekin ja samoin on myös hänen romaaninsa päähenkilö Maria. 

Imogen Binnie on sanonut, että kertoessaan transsukupuolisesta päähenkilöstään hän on halunnut välttää transkokemuksen selittämistä cis-ihmisille, kuten usein tapahtuu, kun kyse on transihmisen kirjoittamista muistelmista. Nevada tosin ei ole muistelmateos, vaan fiktiota, eikä ole mitään erityistä syytä pohtia, missä määrin se perustuu tai ei perustu Binnien omiin kokemuksiin.

She's like, Jesus, can I get twenty minutes where I don't think about being trans, please?

Voin lukea Nevadaa vain omasta cis-positiostani ja ottaa Binnien tekstin sellaisena kuin se on kyseenalaistamatta päähenkilö Marian fiiliksiä ja hänen pohdintaansa transiudestaan ja identiteetistään. Maria miettii paljon sitä, miten hänen sukupuolensa luetaan ja mitä transina oleminen tarkoittaa. Jokainen häneen kohdistettu katse on ikään kuin tuomari, joka päättää "tuomitaanko" hänet naiseksi vai mieheksi.

Maria on töissä kirjakaupassa ja seurustelee Stephin kanssa, mutta heidän välisensä suhde on kompleksinen, jota edelleen vaikeuttaa se, että Marian on vaikea puhua Stephille tunteistaan ja siitä, mitä hänen päänsä sisällä liikkuu. Binnie keskittyy kuvaamaan Marian transition jälkeistä aikaa ja sitä edeltävistä vuosista esiin nousevat lähinnä teiniajan dissosiaation kokemukset, jotka syntyvät Marian tavasta mytologisoida oma cooliutensa sekä hänen kokemansa outouden/toiseuden sisäistäminen tunnetasolla. Sen tajuaminen, että hän on trans, tapahtuu vasta myöhemmin.

Nevada on kielellisesti kiinnostava teos, sillä Binnie onnistuu tuomaan kielen rakenteen tasolla esiin Marian epävarmuuden ja hänen käymiensä keskustelujen ominaisluonteen, joille on tyypillistä jatkuva liike ja pysähtymättömyys. Tässä teoksessa ei todellakaan naulata totuusteesejä seinään, vaan kieli ja sen puheenomaisuus pitää sisällään jatkuvasti useita mahdollisuuksia sanotun suhteen. Voisi sanoa, että kieli toimii Nevadassa kyseenalaistuksen hyvässä palveluksessa ja pitää sanottua jatkuvassa avoimuuden tilassa.

I don't know, all right? Maria says. I just fuckin' - Some shit happened and then it wasn't like we suddenly hated each other or anything. I was just like, fuck, this relationship isn't good for me any more and she was like Yeah me neither and I was like Well. And she was like, Well, cool.

Rakenteellisesti Nevada jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskitytään Marian elämään New Yorkissa sekä hänen ja Stephin suhteeseen. Teoksen toisessa osassa Maria lähtee yksin road tripille kohti Nevadaa selvittääkseen päätään. Matkallaan Maria tutustuu Jamesiin, joka on potentiaalinen transnainen. James on "diagnosoinut" itsensä potevan autogynephiliaa, joka tarkoittaa, että mies kiihottuu seksuaalisesti kuvitellessaan itsensä naisena.

Otin Jamesin autogynephilian tässä tekstissä esiin lähinnä siksi, että se osaltaan tuo esiin, miten valtava on erilaisten seksuaali-identiteettien kirjo. Ray Blanchardin transseksuaalitypologiassa, joka käsittelee transitiota miehestä naiseksi autogynephilia jaetaan edelleen neljään eri luokkaan, joista asiasta kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin tästä.

Binnien romaani saa puusilmäisimmänkin panemaan merkille, miten karkealla tasolla liikutaan, jos seksuaalisia identiteettejä tarkastellaan pelkästään ns. pääkategorioiden - hetero-, homo- ja transseksuaalisuus - tasolla. Mm. tämän vuoksi Nevadan lukeminen tekisi erittäin hyvää niille, joille seksuaali-identiteetti on sillä tapaa selkeä asia, että sitä ei tarvitse erikseen miettiä. 

Marian newyorkilaiselämälle ominaista on pyöräily ja hän välttää julkisia liikennevälineitä ja liikkuu paikasta toiseen pyörällään. Pyörä toimii tässä romaanissa siten samantyyppisenä vapauden symbolina kuin mitä se on Saara Turusen romaanissa Sivuhenkilö.

Maria kuljettaa mukanaan Moleskine-muistikirjaansa ja haaveilee, että jonain päivänä hän kenties vielä kirjoittaa romaanin. Yksi Binnien teoksen hulvattomimmista kohdista on, kun Maria parodioi Hemingwaytä:

I am soldier in the First World War. I don't have very many feelings. I drink a lot and girls like me. We had a long conversation about whether she should have an abortion, but we didn't use the word abortion. The whole thing was a dream and I am dead.

Nevada on romaanina ihan harvinaisen freesin oloinen. Binnie kuvaa Mariaa isosiskomaisen lempeällä otteella ja rehellisesti tekemättä hänestä kiiltokuvaa tai transnaiseuden sankaria. Teoksessa on kosolti huumoria ja roppakaupalla rehellisyyttä, eikä Nevadasta löydy etsimälläkään
transmisery lit -tyylisiä aineksia.

Olen iloinen siitä, että sain tutustua Mariaan ja hänen opastuksellaan oppia uutta. Voin vaan yrittää kuvitella, miltä tämän kirjan lukeminen tuntuu ihmisestä, joka Marian tarinasta ehkä ensimmäistä kertaa löytää oman tarinansa romaanin muotoon kirjoitettuna.



Imogen Binnie: Nevada
242 sivua
Topside Press (2013)

Kommentit

  1. tuo #metoo vahvistaa että naistenpäivää tarvitaan vielä täällä pohjolassakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Olemme ehkä noin yleisesti ottaen vähän liiaksikin tuudittautuneet ajatukseen, että tasa-arvo on jo pitkälti toteutunut Pohjolassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä