Siirry pääsisältöön

Näytelmä joka hajotti hallituksen - Yhdestoista hetki Kansallisteatterissa

Se saattaa upota
Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi.
(Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.)

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa?

Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa.

Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus.

Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille leikkaukset ainoana mahdollisuutena pitää talous tasapainossa. Fake news. Parempiakin keinoja on, mutta niitä ei ole haluttu käyttää.

Viime vuosien politiikan voisi tiivistää kahteen osaan. Ensimmäinen on lupaus. Toinen lupauksen rikkominen. Ensimmäiseen osaan kuuluu esimerkiksi lupaus siitä, että koulutuksesta ei leikata. Tämän vakuuttamiseksi otettiin käyttöön ilmaisu koulutuslupaus. Toiseen osaan kuuluvat luvut, jotka osoittavat, kuinka paljon koulutuksesta on leikattu.


Leikkauksia

Edellä mainittu tuskin yllättää ketään, mutta Kansallisteatterin Yhdestoista hetki avaa politiikkaa ja poliittista suhmurointia tavalla, joka paljastaa, että asiat ovat vielä paljon huonommin kuin mitä aiemmin olen edes uskaltanut kuvitella niiden olevan. Poliitikot ovat nostaneet ongelmaksi julkisen talouden, joka on saatava kuriin ja tasapainoon. Tämä "tervehdyttämis"politiikka kutsuu jokaista suomalaista ja osallistumisemme välineiksi olemme saaneet Kikyn ja lomarahojen vähentämisen. Ongelmana ei sen sijaan ole nähty rikkaistoa ja yrityksiä, jotka rikastuvat rikastumistaan suurimman osan kansasta kustannuksella mm. vero"suunnittelun" avulla.

Esa Leskisen ohjaama Yhdestoista hetki näyttää, että yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on ongelma vain juhlapuheissa. Todellisuudessa se on ollut lähinnä valtaapitävien tavoite. Jos aiemmin ei ole kehdattu lausua ääneen, että köyhät ovat rikkaiden syöpä, joka pitäisi sädehoitaa pilaamasta hyviä bileitä on tullut yhä hyväksytymmäksi vastuuttaa köyhät omasta elämästään ja työntää heidät niin syrjään, että he eivät pilaa parempiosaisten maisemaa. Se kun on kuule ihan oma valinta se köyhyys -tyyppinen puhe on muuttunut salonkikelpoiseksi. Kellä on, sille lisää kuormakauhalla kauhattakoon ja kellä ei ole, siltä vihoviimeisetkin vietäköön.

Yhdestoista hetki hyödyntää poliitikkojen ja muiden Tärkeiden Ihmisten - tyyppiä Björn Wahlroos ja Matti Apunen - puheenvuoroja ja samalla heidät vastuutetaan sanoistaan. Vastavoimaksi nousevat mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn näkemykset, joita esittää ranskaksi Timo Tuominen ja laulaa päälle vielä Jacques Brelin laulun ja saa esityksestään spontaanit ja ansaitut aplodit.

Näyttelijät taipuvat esityksessä moneksi  ja kerääntyvät visuaalisesti suuremmaksi hahmoksi virkamiespukeutumisen kautta. He antavat itsestään sekä kasvot että kasvottomuuden.



Kasvottomat


Kansallisteatterin suuri näyttämö hohtaa kylmää ja armotonta valoa. Vaikutelma on mekaaninen ja talouden kovia arvoja korostava. On liukuportaita, lasisia kabinetteja ja metallipintoja, mutta esityksen poliitikot joutuvat myös jättämään turvapesänsä ja astumaan metroon tavallisen kansan pariin. Se saa heidän nenänsä nyrpistymään ja korostaa sitä, että kansaa ei haluta kohdata kasvoista kasvoihin, vaan pitää se pelkästään puheissa.

Yhdestoista hetki on iso pala. Niin kurkussa kuin muutoinkin. Esitys nojaa vahvasti tutkimusraportteihin ja asiantuntijatietoon, joten sen sanomaa ei voi selittää pois vetoamalla siihen, että kyseessä olisi pelkkä näytelmä. Se ei ole hyvän mielen teatteria, vaan todellisuutta. Se saa tuntemaan avuttomuutta, mutta onneksi myös halua ryhtyä vastarintaan. Se on tervetullutta kansan kutsumista yhtymään ja ryhtymään. Minut se saa myös ajattelemaan lämpimin fiiliksin perustuslakia, joka vielä toistaiseksi on pystynyt pitämään kurissa hulluimmat poliittiset ylilyönnit.

Loppupuolella Yhdestoista hetki kuitenkin hajoaa liiaksi ja niin tärkeä teema kuin ilmastonmuutos onkin sen ymppääminen osaksi tarinaa sammutettuine valoineen ja paatoksellisine puheineen sortuu liialliseen saarnaamiseen.

Joo, me katsojat ollaan niitä tyyppejä, jotka esityksen jälkeen tarttuvat puhelimiinsa ja kytkevät ne päälle. Vihjaus käytöstapoihimme olisikin ollut hieno paikka päättää tämä näytelmä, mutta niin ei maltettu tehdä.

Yhdestoista hetki muistuttaa, että hiljaisuus on vaarallista ja demokratian kannalta tuhoisaa, sillä hiljaisuudessa uivat ja tekevät tekojaan meidän tavallisten kansalaisten päänmenoksi isoiksi itsensä korottaneet kalat, jotka uiskentelevat omia etujaan haaveihinsa keräten. Esityksen lopusta huolimatta tulin siihen tulokseen, että taidanpa äänestää ensi kuussa kansallisteatteripuoluetta.



Esa Leskinen - Sami Keski-Vähälä: Yhdestoista hetki
Ohjaus Esa Leskinen
Rooleissa: Katariina Kaitue, Jani Karvinen, Markku Maalismaa, Sari Mällinen, Cécile Orblin, Jukka-Pekka Palo, Annika Poijärvi, Antti Pääkkönen, Anna-Riikka Rajanen, Timo Tuominen, Juha Varis, Vesa Vierikko
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Tutkiva journalisti Jarno Liski
Äänisuunnittelu Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen
Videografiikan ja -animaatioiden suunnittelu Jari Kettunen
Vastaava valaistusmestari Matti Tiilama

Kuvat: ©kansallisteatteri




Teatterilipusta kiitos Kansallisteatterin ja Bonnierin bloggariklubi  

Kommentit

  1. Huh, mikä mainio postaus nähtävästi varsin räväkästä ja monitahoisesta esityksestä!!

    1990-luku söi, kavensi meillä lavean keskiluokan, joka on mielestäni yhteiskunnan tukiranka. Toisaalta myös näen asian niin, jo historiallista taustaakin vasten, että kukin yhteiskunta on tasan niin vahva kuin sen heikoin lenkki...
    Kun maailman 26 rikkainta omistaa enemmän kuin 3.8 mrd köyhintä ja samalla miljardöörien omaisuuden kasvu on 12%/v vs köyhimmän varallisuuden pudotus 11%/v, niin....

    Työmaataa siis piisaa, mutta lämmin kiitos asiallisesta äänestysvinkistä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vaan, nyt säästyt käyttämästä vaalikoneita :D

      Yhdestoista hetki on esitys, josta varmasti pitäisit -uskallan väittää jo kommenttisi perusteella. Se ei tosiaan aikaansaa iloista ja huoletonta mieltä, joka tosiasiat huomioon ottaen on varsin ymmärrettävää. Oli hienoa tässä esityksessä, että oli mukana tutkimusraporttia sun muuta, joten kukaan ei voi väittää, että näytelmän sanoma olisi liioiteltu.

      Poista
  2. Itse en ole vielä ehtinyt tästä postata, mutta hyvin samoilla ajatuksilla olen. Oli kunnon töväisy juuri ennen vaaleja. Muistui monet asiat mieleen, jotka olivat jo ehtineet "unohtua".

    Keski-Uudenmaan Teatteri on ottanut teemakseen #somevapaa. Olisi voinut hyvin mennä Kansallisteatterissa sama teema läpi.

    Niin, enkä sitten yksinkertaisesti huomannut sinua koko iltana. Olisi ollut kiva rupatella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä ihmettä. Luulin, että et ollut paikalla kun en nähnyt sua. MIten nyt niin ristiin rastiin ollaan mentykin. Voi harmi. Onneksi on tulossa myös yhteisiä rientoja!

      Tosiaan tuolla tavoin vuosi vuodelta kuvattuna esitys ei antanut armoa. Mitä tuo Keski-Uudenmaan teatterin #somevapaa käytännössä tarkoittaa?

      Poista
    2. Teatteriesitysten aikana kännykät pidetään kiinni, myös väliajalla. Keskitytään seurustelemaan muiden ihmisten kanssa ja nautitaan kokonaisvaltaisesti teatteri-illasta. :)

      On kyllä tosiaan menty ristiin, kun ei nähty, mutta seuraavalla kerralla nähdään. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j

Rachel Cusk: Toinen paikka (Second place)

  "Miksi kaikki on aina todellisempaa jälkeenpäin eikä tapahtumisen hetkellä?" "Why are things more actual afterward than when they happen?" Aloitin matkani Rachel Cuskin teosten parissa vuonna 2016, jolloin luin hänen romaaninsa (ja kuten myöhemmin kävi ilmi romaanitrilogiansa ensimmäisen osan) Outline (suom. Ääriviivat). Kirjoitin siitä mm. näin: "Outline ymmärtää minua. Se ymmärtää minua paremmin kuin moni ihminen, jonka tunnen. Se vastailee kysymyksiini ilman että minun tarvitsee niitä edes esittää. Se vastailee niihin kysymyksiin, joita harva haluaa edes kuulla, saati sitten pohtia. Se saa minut tuntemaan, että juuri sellaisena kuin olen, en ole yksin." Nyt olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä Toinen paikka (Second place) on vaikeampi romaani kuin mikään aiemmin Cuskilta lukemani. Outlinen lisäksi olen lukenut häneltä myös teokset Transit (suom. Siirtymä), Kudos (suom. Kunnia) ja Coventry (ei suomennettu). Nyt en voi sanoa millään varmuudella, e