Siirry pääsisältöön

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Vedestä olet sinä tullut ja vedeksi pitää sinun jälleen tuleman.

Akseli Heikkilän esikoisteos Veteen syntyneet kantaa mukanaan ikiaikaisia kerrostumia. Kansanuskomukset kohtaavat dystopian ja maaginen realismi liimaa ne yhteen. Nyt ollaan syvällä, nyt noustaan vanhojen suusta suuhun vuosikymmeniä kerrottujen tarinoiden kautta keskelle 150 ihmisen kylää, jossa mikään ei ole kuin ennen.

Kylän halki virtaa joki, josta kalat ovat kadonneet. Kalojen mukana on mennyt tuttu ja turvallinen elämisen meininki. Outous vallitsee ja taikauskoisuus tekee ihmisten elämästä helvettiä tavalla, jota he itse eivät halua tiedostaa tai myöntää.

Veteen syntyneiden alussa Eeva palaa kotikyläänsä oltuaan sieltä pois viisi vuotta. Joella soutelevat ja kalastavat hänen äitinsä uusi mies ja Eevan velipuoli Alarik. Mies ja poika harovat tyhjää jokea, sillä kalaa sieltä ei enää nouse, koska joen on vallannut kalat karkoittanut kirous. Eeva on palannut tavatakseen äitinsä, mutta saa kuulla, että tämä on kuollut viikko sitten.

Akseli Heikkilä luo romaaniinsa vahvan tunnelman heti ensimmäisillä sivuilla. Ilmassa on pahaa ja selittämätöntä ja hyvällä tapaa ikiaikaista. On pohjoisen tuntu. On sen tapaista armottomuutta ja ihmisen verenkarvaista eläinluontoa, jota löytyy Timo Mukan kirjoista. On ilmassa kieppuva Jumalan seläntakaisen syrjäseudun öisistä usvista nouseva uhkan tuntu, joka tuo mieleen Evie Wyldin romaanin Kaikki laulavat linnut. On kieltä, joka soi yhtä pysäyttävän vahvaa nuottia kuin Katja Ketun romaaneissa parhaimmillaan.

Suru on lattialle rikkiräsähtänyt posliinieläin. Viha on sama eläin, outojen käsien lattialta noukkima ja huonolla liimalla yhteen koottu, eikä koskaan enää täydellisen ehjä. Suru on rykelmä kokoksi kasattuja puita. Viha on juuri sytytetty roihu, joka ei vielä tiedä sammuvansa. Jäljelle jäävä tuhka on jälleen surua.

Veteen syntyneissä kaikuvat muiden teosten laulut liittävät sen osaksi laajempaa kirjallista maisemaa ilman että teoksen omaäänisyys tai itsenäisyys olisi uhattuna. Enemmänkin  niin, että Heikkilän romaani ottaa paikkansa ja asettuu vierustalle tuomalla oman lisänsä vahvaan suomalaiseen kerrontaan, jonka pohja on Kalevalan kankailla ja tantereilla.

Heikkilän romaani on tarina kostosta, jolle ei ole vaihtoehtoja. Kostosta, jota kohti kuljetaan vääjäämättömästi kuin sitä kohtaa jokea, jolta ei ole paluuta. Se kertoo äidin ja tyttären välisestä suhteesta ja peruuttamattomista teoista, joiden merkitystä ei mikään maailman aika voi haalistaa.

Ennen muuta Heikkilän teos on kielellisesti komeaa luettavaa. Luonto on vahvasti läsnä. Joki ja taivaan värit. Eloton maailma yhtä ihmisten kanssa. Joki ja sen henki usein ihmistä isompia ja heidän elinpiirinsä otteeseensa kutistavia.

Heikkilä todella osaa tarinankertomisen taidon. Hän vihjailee taidokkaasti ja luo kieltä, johon lukijana pukeudun sivu sivulta tiukemmin. Tapahtuu pahaa, hyvin pahaa. Tapahtuu, koska on asioita, joista ei pääse yli eikä ympäri. Asioita, joista ei selviä hengissä, jos ei pakota elämän suuntaa väkivalloin.

Suomalainen maaginen realismi on ottanut aimo harppauksen eteenpäin Heikkilän romaanin myötä ja jollakin tavalla myös niin, että se mikä tässä kirjassa ylittää realisimin rajat on kaikkein todellisinta. Veteen syntyneissä on kipeää tekevä avaruus, joka puristaa syliinsä eikä päästä irti ja se ääni, joka leikkaa ilman on peräisin rusentuvista luista.



Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
193 sivua
WSOY (2019)

Kirja saatu kustantajalta bloggariklubilla





Kommentit

  1. Pidin Veteen syntyneistä todella paljon. Heikkilän teksti on yksinkertaisesti nerokkaan kaunista. Kirjan tunnelma on myös hyvin omanlaisensa. Tällaista tahdon lukea enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kyllä kyllä. Taidokas kuin mikä. Pidin paljon myös siitä, että tarina oli lähes realistinen, mutta sitten kumminkaan ei. Siitä syntyi paljon ulottuvuuksia. Veikkaan tälle sijoitusta HS:n kilpailussa

      Poista
  2. Wow, vaikuttaa todella omaperäiseltä romaanilta! Siteerauksen perusteella kieli vaikuttaa myös sellaiselta, jota lukisi ilokseen. Täytyypä laittaa nimi korvan taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli kyllä aivan mahtavaa kieltä, notkeaa ja syvälle menevää. Tarina eteni kiinnostavasti ja jatkuvasti oli ilmassa enemmän kuin se mitä lukijalle paljastettiin. Erinomaisen ilahduttava esikoinen!

      Poista
  3. Hieno romaani, jossa yhdistyy yhtäältä moneen kertaan kerrottu tematiikka, toisaalta aivan uusi, raikas ja vahva kerronta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä