Reader, why did I marry him?

Vuoden 2024 päätteeksi nopea vilkaisu Deborah Levyn teokseen The Position of Spoons . Kyseessä on kokoelma kertomuksia, kirjeitä ja esseitä, joista osa on vain parin sivun mittaisia. Moni teksteistä on julkaistu jo aiemmin joko lehdissä tai muussa mediassa. Levy tarkastelee teksteissään mm. seuraavia kirjailjoita: Colette, Marguerite Duras, J.G. Ballard, Ann Quin, Violette Leduc, Elizabeth Hardwick, Simone de Beauvoir ja Maria Stepanova. Vaikka The Position of Spoons ei olekaan kauttaaltaan parasta Levyä oli tämän teoksen lukeminen suuri ilo. Sillä, niin, yhä edelleen olen auttamattoman pihkassa Levyn kirjoituksiin ja haluan lukea kaiken hänen kirjoittamansa. Koska, niinpä, näin se vaan on: Levyä lukiessani olen kotona. Levyn kiinnostuksen kohteet osuvat pitkälti omaan makuuni ja kun sitten käy niin, että hän kirjoittaa jostakin, joka on minulle uutta ja vierasta haluan heti lukea kirjan, josta hän on innostunut tai tutustumaan Levyn ihaileman taiteilijan töihin. The Position of Spoons...

Eino Tainan esikoisromaani Se laajenee on kuin espresso, jonka crema on täsmälleen. Romaani kertoo nimettömäksi jäävän päähenkilön, aikuisuuden rajalla olevan, nuoren miehen elämästä. Ei enää lapsi, mutta ei oikein vielä aikuinenkaan. Se tuulinen välimaasto, jossa epätoivo on vaarassa hyökätä milloin miltäkin suunnalta.  Tulevaisuuden takki on auki. Usein se lepattaa suuntaan jos toiseenkin ja aiheuttaa hämmennystä. Teoksen keskeisiä kysymyksiä on, mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän ei tule nähdyksi. Muut ihmiset, ystävät ovat Tainan romaanissa juurien kaltaisia, tekevät olemassaolevaksi. Se laajenee on ironiasta vapaa teos ja se jos mikä on riemastuttavaa kaikkien viime vuosien ironiakikkailujen jälkeen. Tainan romaani sisältää kosolti raikasta viattomuutta ja rehellisyydestä ammentavaa kuvausta. Kerronnassa pieni saa olla pientä ja kasvaa omaa tahtiinsa ilman kommervenkkejä. Päähenkilön elämä on nykyelämän makuista huolineen ja epävarmuuksineen. Hänen perheensä on rakkaudellinen. E...

Miten kirjoittaa Marraseliöstä , kun kirjoitus on lineaarista ja Marraseliötä pitäisi lähestyä useista suunnista yhtä aikaa?  En tiedä. Olen hapuilun tilassa. Olen yksityisellä, pääni sisäisellä saarella. Aallot huuhtovat rajojani, suolainen tuuli, liukastelun kieltä kuiskuttavat sileät kivet, kippuraiset männyt.  Se on sellaista, kun on rakastunut ja mehuja täynnä ja haluaisi julistaa rakkautensa koko maailmalle, mutta tietää, että kieli ei siihen riitä. Kun kulkee hohtavin kasvoin, typertyneenä. Hymyilee itsekseen ja maailma on järkyttävällä tavalla auki. Loppumaton ja mahdollisuuksia täynnä. Marraseliötä ei lueta, vaan siinä eletään. Omalla kohdallani se tarkoitti myös paluuta menneisyyteen. Aikoihin, jolloin katsoin paljon Ingmar Bergmanin elokuvia ja sitä hemmetin Personaa, joka Hakkaraisen kirjassa on keskeisessä roolissa. Mysteeri, joka ei ratkea. Marraseliön lukeminen merkitsi paluuta myös ihmissuhteeseen, jonka jo olisin mieluummin unohtanut. Marraseliössä on hän, jol...

Löysin Rachel Kushnerin vuonna 2014, jolloin luin hänen romaaninsa The Flamethrowers . Sittemmin olen lukenut häneltä muutakin ( The Mars Room ja The Hard Crowd - Essays 2000 - 2020). En ollut uskaltanut edes toivoa, että Kushneria joskus suomennettaisiin, mutta yllätyksekseni niin kävi. Luomisen järvi (Creation Lake) on nyt saatu suomeksi Arto Schroderuksen mainiona käännöksenä osana Tammen Keltaista kirjastoa. Wau! Maistuu kulttuuriteolta. * Luomisen järvi on samalla tapaa vimmainen kuin The Flamethrowers. Luokitelkaamme vaikka niin, että kyseessä on päähenkilö Sadie Smithin näkökulmasta kerrottu agenttitarina. Mistä tässä romaanissa varsinaisesti on kysymys, siitä onkin jo vaikeampi puhua. Luomisen järveä on luontevaa lähestyä Susan Sonntagin teoksessaan Against Interpretation esittämien näkemysten kautta. Kushnerin teos vastustaa yksinkertaistavaa tulkinta. Se ei suostu siististi preparoitavaksi. Jos Luomisen järveen haluaa sukeltaa etsiäkseen kiinteitä merkityksiä, joutuu suht ...

 "Kun Mai tajuaa, että Eelis todella on kadonnut, on kulunut viisitoista tuntia siitä, kun hän näki Eeliksen viimeksi." Näin alkaa Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki . Heti alussa teokseen pingottuu dekkarinomainen jännite. Mihin Eelis on lähtenyt? Missä hän on? Onko edes elossa? Mia ja Eelis ovat aviopari, joilla on kaksi lasta. Elämää on perushyvää, toki pikkulapsiarjen rankkuuden kuormittamaa, mutta turvallista ja taattua. Kunnes ei enää ole, kunnes Eelis katoaa. Viimeinen yhteinen leikki on tarina medikalisaatiosta ja vallankäytöstä. Teos etenee kahdella aikatasolla. Nykyajassa Mai etsii kadonnutta miestään. Menneisyyden aikajanalla kuvataan Eeliksen lapsuutta ja nuoruusvuosia. Eeliksellä oli lapsena pakkomielteitä, OCD-tyyppistä oirehdintaa, neuroepätyypillisyyttä. Ratkaisun Eeliksen ongelmiin lupasi tarjota uusi kokeellinen rehabilitaatio-ohjelma, johon niin Eeliksen kuin hänen muutamien ikätoveriensakin vanhemmat päätyivät lapsensa laittamaan. Pulkkisen...

Hyvän kirjan seurassa harvoin toivoo, että se jo pian loppuisi. Älä jätä hyvästejä on romaani, jonka kohdalla näin on. Han Kangin uutukaista lukiessa tunnelma on kuin kuuntelisi Erik Satien musiikkia, kun samanaikaisesti ihmisiä ammutaan joukoittain. Laukaukset menevät musiikin väliin, saavat sen vuotamaan verta. Puhkeamaan haavoja, joissa on jo löyhkä. Pidin valtavasti Kangin Vegetaristista , kun taas hänen romaaninsa Ihmisen teot oli melkoinen koettelemus. Kirjoitin jälkimmäisestä aikanaan, että se on toiseksi kamalin kirja, jonka olen lukenut. Kamalimman kirjan paikkaa lukuhistoriassani pitää Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi , joka kertoo Bosnian sodasta. Älä jätä hyvästejä saa minut epäilemään, että Kangin poetiikan ytimessä on jotakin sellaista, jota en yrityksistäni huolimatta tavoita. Tässä teoksessa olennaista symboliikkaa ovat lumi ja linnut. En tiedä, miten niitä Kangin romaanin kontekstissa tulisi tulkita. Saattaa hyvinkin olla, että niistä nousee muun valtavan...

"Toi Pajtimin uus kirja. Halkeen"  kirjoitin ystävälleni kun olin lukenut Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä . Kirjoitin juuri tälle ystävälleni, koska hänelläkin on halkeamisen kyky ja hän tietää heti, mistä on kysymys.  Instagramiin laitoin stoorin, jossa uhkasin lyödä niitä, jotka tiivistävät tämän romaanin sanoihin "hieno lukukokemus". Sanat, joilla kuvata haltioitunutta kokemusta lukemastaan ovat rajallisia, mutta "hieno lukukokemus" vetää latteudessaan vertaa sen kaltaisille ällöilmaisuille kuin masuasukki, paituli ja pientä purtavaa. Kun olen lukenut Lehmän en pysty rauhoittumaan. Tärisen ja kävelen pitkin asuntoani ja tuijotan ikkunasta syksyn värjäämiä puita. Kirpeys. Kauneus, joka on kuolemassa.  Ja pitäisi lähteä kauppaan. En voi nyt lähteä kauppaan. En voi tässä mielentilassa mennä minnekään, missä on vieraita ihmisiä.  Taivaan isä kiitos, että en ole kriitikko. Että en ole vaikkapa Pasi Huttunen, jolle Lehmä oli "epämiellytt...

"Me luemme kirjaa ja alamme itkeä." [...] "Eikä se johdu siitä, että kirjan henkilöt olisivat todellisia. Vaan siitä, että niin suuri osa meistä itsestämme on fiktiota." Johannes Anyurun uusin romaani Ixelles on kirskuvan ajankohtainen.   Ixelles kertoo kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta. Kodista, joka oli ennen ja joka on nyt. Se iskee vasten naamaa nähdyksi tulemisen tarpeen ja mitä seuraa siitä, kun jää näkymättömäksi. Sen sanoista lähtee nuolia kohti yhteiskunnan kyvyttömyyttä ymmärtää, minkä näkeminen olisi oleellisinta. Se näyttää mielipidemanipulaation voiman.  Ja kaiken kuvatun välissä rakkaus. Ja kuolema. Niiden yhtäaikaisuus ja keskinäinen syleily.  Ixelles on vahvasti kerrostunut. Se tulee kiinni lukijaan useista suunnista ja ajankohdista. Se kantaa sisällään luovuttamatonta. Voi olla, mutta voi olla että ei olekaan. Totuus on sana, sen sisällä epätoivo ja kuvitteellinen parempi maailma. Kun Ruth ja Mio olivat nuoria he asuivat Antwerpenissä asuinalueella,...

”[k]un loppu tulee, pysähtyköön sydän arvokkaasti…” Luultavasti juuri sen takia, että Baumgartner jäi Paul Austerin viimeiseksi romaaniksi minulla oli erityinen ennakkotarve, että tämä teos palauttaisi jotakin siitä, mikä sai minut alunperin kiinnostumaan Austerin romaaneista. Niiin se New York -trilogia, joka paiskasi minut Austerin luomiin maailmoihin. Sen niin vahva vaikutus, että ei mikään muu hänen teoksensa oikein sen jälkeen ja sitä vähemmän, mitä pidemmälle Austerin tuotannossa edetään. Baumgartner vaikutti lupaavalta. 70+ ikäinen kirjallisuusmies Baumgartner on kymmenisen vuotta sitten menettänyt vaimonsa ja vanhuuden erinäiset merkit vaikeuttavat hänen elämäänsä. Romaanin alussa Baumgartner lähtee tekemään yhtä asiaa, kunnes mieleen tulee toinen asia ja kolmas ja niin edelleen. Hän loukkaa itsensä matkalla kellariin ja tarvitsee apua. Pidin Austerin tavasta kuvata vanhemman ihmisen elämää. Se tuntui suorastaan freshiltä, koska luen suht paljon coming of age -tyyppisiä kirjoja...

Kävin ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Seuraa raportti siitä, mitä näin ja koin ja ajattelin. Matka Turkuun sujui lähes mysteerisissä tunnelmissa, sillä seurana oli sitkeä sumu, joka synnytti tunteen siitä, että Turku on piilottanut itsensä, jotta Helsingistä tulijat eivät löytäisi perille.  Vaan me löysimme. Me 1, Turun piiloutumisyritys 0. Aluksi oli hermostunut olo, en oikein tiennyt, miten lähteä lähestymään messutarjontaa. Siispä syömään. Japanilainen katuruoka osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi ja sen jälkeen olo olikin jo kotoisampi. Kiertelin messuilla ja bongasin antikvariaattiosastolta Don DeLillon romaanin Vaaka (Tammi 1989), joka puuttuu DeLillo-kokoelmastani. Eipä puutu enää.  Ajauduin keskusteluun toisen messuvieraan kanssa, joka esitti minulle klassikkokysymyksen, josta  menin lukkoon ja joka pyyhki mielestäni kaikki loistavat elämäni aikana lukemani kirjat. Hän nimittäin pyysi minua kertomaan, mitkä ovat 3 parasta lukemaani kirjaa.  Onnistuin ...

Aloitan Monsieur Uotisen tunnetuksi tekemällä, samalla kirjaimella alkavalla adjektiivien kimaralla: täyteläinen, tasapainoinen ja tunnelmallisesti tiheä - sitä Maisky Myllymäen uutuusromaani Valvoja on. Valvoja on Maia, joka toimii valvojana museossa. Lisäksi hän kärsii unettomuudesta ja valvoo öisin.   Maian valvonnassa on myös hänen miesystävänsä Peter.   Valvojassa kuvataan Maian työtä museovalvojana. Ammatti, joka omalla listallani on epämieluisimpien ammattien kärkipäässä. Istua ja tarkkailla, olla tekemättä mitään. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa.  On näyttelyn viimeinen päivä. Kiemurtelevien jonojen ja tungoksen päivä, sillä viimeisenä päivänä on ihan pakko päästä katsomaan näyttelyä, johon tutustuminen on ollut mahdollista jo useamman kuukauden ajan.  Teoksen kuvaus etenee tunti tunnilta ja kuuluu kerronnallisesti yhden päivän romaanien joukkoon. Myllymäelle valvojan ammatti on keino tarkastella nykyihmisten toimintaa taidenäyttelyssä. Se on kritiik...

Kuvitellaanpa, että Joan Didion olisi syntynyt ja asunut elämänsä Keravalla. Millaisia hänen kirjansa siinä tapauksessa olisivat? Tehdäänpä mielivaltainen katuvertailu: Rodeo Drive - Ravikuja Hollywood Boulevard - Horsmatie Sunset Boulevard - Sementtitehtaankatu Mulholland Drive - Muonamiehenkatu Melrose Avenue - Metsolantie Niinpä. Slouching towards Bethlehem  (1968) kytkeytyy vahvasti Los Angelesiin. Ei siihen kaupunkiin, joka Los Angeles on nykyisin, vaan siihen, mikä se on joskus ollut ja johon ei enää voi astua kuin Didionin tekstien,  nostalgisen sumun ja lukijan mielikuvituksen voimin.  Kerrostunutta ikonista taikapölyä. Vääristynyttäkin, mutta - tai sen takia - niin hurmaavaa. Niin saavuttamatonta. Vaikka Didion kirjoittaa myös elämästään New Yorkissa, se peittyy Los Angeles -kuvausten alla. Ja oli kyse kummasta kaupungista tahansa keskeistä on kaupunki sinänsä. Pertti Karkama kirjoittaa artikkelissaan ’Kaupunki kirjallisuudessa’: ”Kaupungin ja urbaanin elämä...

En ole koskaan aikaisemmin antanut lukusuositusta romaanihenkilölle. Nyt teen niin. Suosittelen Antti Röngän Kiltin pojan päähenkilölle Fernando Pessoan teosta Levottomuuden kirja . Miksi näin, selviää tuonnempana. Kiltti poika kertoo nuoren miehen elämästä. Siitä, miten hän on eksyksissä niin itsensä kuin laajemmin koko maailmassa olemisensa kanssa. Aihepiiri on ikuinen ja voisi helposti käydä niin, että kuvauksesta tulisi lattea ruikutus. Kiltti poika on kuitenkin jotakin aivan muuta. Se on tikka tauluun, jossa korkeimpaan silmälukuun osuu vain aniharva. Pojan (kutsutaan häntä teoksen nimen ohjaamana Pojaksi) ongelma - nykykielellä haaste - on siinä, että hän ei ole sellainen,  millaiseksi hän kokee maailman vaativan häntä olemaan. Liian herkkä, liian kiltti meiningeissä, joissa kiltteyttä pidetään heikkoutena. Ja vielä enemmän heikkoutena poikien ja miesten kohdalla.  Ole tough guy, ole lihaskimppu, ole säkenöivä määrä alkuvoimaista testosteronia. Jyrää muut mahtavalla mask...

Astrid Swanin Noitarakastaja on romaani, josta niin kovin aluksi pidin. Kuin lupaava ihmissuhde, hurmaantuminen ja äkkiä kamala tunne, kauhu suorastaan, että ei, ei sittenkään.  Jätin Noitarakastajan yöpöydälleni lepäämään. Oli vaikea tarttua siihen uudestaan. Ehkä en vain osannut lukea tätä romaania oikein. Ehkä olisi pitänyt löytää joku kulma, josta sitä tarkastella, mutta joka pysyi minulta salattuna. Annika on äiti, toki paljon muutakin, muun muassa runokirjan kirjiottanut nainen, mutta nyt ja tässä ensisijaisesti äiti, joka jättää miehensä ja tyttärensä Leilan. Niin voi käydä, kun tutustuu mieheen, joka vie mukanaan. Vie tässä tapauksessa Kanadaan asti. Tuo sieltä myöhemmin takaisin, tuo taloon maalle. Taloon, jossa mies - D. - heittää Annikan muistikirjan seinään. Se ei jää siihen, tulee pahempaa. Tietenkin tulee, se on parisuhdeväkivallan laki. "Toivon, että mosauttaisit kerralla leukaluuni niin hirveään virneeseen, että valuisin melkein kaiken veren ambulanssin ovilla. Sil...

Marraseliö on tämän kirjavuoden ehdotonta kotimaista huippua. Näin uskallan väittää, vaikka en koko teosta olekaan lukenut. Jouduin jättämään Marraseliön kesken, koska haluan antaa sille paljon enemmän kuin mitä nykyisessä kiireisessä elämäntilanteessa on mahdollista. En halua pelkästään lukea tätä Anna-Kaari Hakkaraisen uutuutta, vaan haluan asua siinä. Hengittää yhdessä sen kanssa. Olla niin kuin Alma ja Elisabeth Ingmar Bergmanin elokuvassa Persona - Naisen naamio (1966). Personalla on romaanissa keskeinen merkitys ja kun vielä on niin, että juuri tuo kyseinen Bergmanin leffa on omakin suosikkini hänen laajassa tuotannossaan niin pulssini kiihtyy. Persona on mysteeri, jota en luultavasti koskaan pysty ratkaisemaan. Jota luultavasti ei ole tarkoitettukaan ratkaistavaksi ja tämä sama saattaa hyvinkin päteä Marraseliöön, jossa kertojat liukuvat toisiinsa. Ovat yksi ja monta samaan aikaan. ”Mikä oli tämä kummallinen elokuva ja miksi se kertoi minusta?” Seuraava lause luonnollisesti kuul...

En täysin lämmennyt Elina Airion esikoisteokselle Metsässä juoksee nainen (Gummerus 2022), vaikka siitä paljon hyvää ja kiinnostavaa löysinkin.  Hekuman kohdalla on toisin. Sen taustalla tykyttää painostava, naisen aggressiota täynnään oleva suoni. Sitä vasten asettuu gerbera, josta tulee naiselle pakkomielle, jonka avulla hän pyrkii hallitsemaan sisäistä kaaostaan ja sen tuottamia väkivaltaisia ajatuksia.   Kukat ja niiden edustajana erityisesti gerbera ovat naisen vihanhallintakeino.  Kukat saavat osansa. Ne ovat "kimuleja", "horoja" ja "saatanan lutkia". "Vaaleanpunaisia kuin tytön pillu".  Yhtäkkinen epätavallinen kukkiin liitetty ilmaisu muistuttaa paikoin Jukka Viikilän tavasta kirjoittaa teoksessa Hiekkalinnat , jossa siinäkin tekstiä pilkkoo yllättävä rivous. Hekuman graafinen ulkoasu, sen tasaamattomat ja usein lyhyet kappaleet luovat uhkaa tihkuvan jännitteen. Ilmava kohtaa painostavan kuin tummien pilvien jylhästi synkentämä taivas v...

Rachel Cuskin kirjoja ei lueta, vaan niihin mennään matkalle epävarmana siitä, onko itsellä kaikki tarpeellinen mukana. Mennään uuteen paikkaan tekemään havaintoja, jotka omassa arkiympäristössä ovat usein salattuja tai ainakin vaikeasti tavoitettavia.  Mennään alttiina. Valmiina tulemaan muutetuiksi. Mennään kuin tunneliin tai luolaan, jonka seiniltä heijastuu odottamattomia. Romaanissa Parade on monta henkilöä, joita kutsutaan nimellä G. Ehkä kyse on viittauksesta neroon, Geniukseen. Ehkä ei. Ei lyödä lukkoon. Annetaan  leijua. On G., joka saadakseen selkoa asemastaan historiallisessa ajassa ja paikassa alkaa maalata ylösalaisin. Tekniikka, jonka avulla G:n vaimo uskoo miehensä tavoittavan naisten tilanteen (female condition). G. ei ole suopea naisia kohtaan. Hän pitää mahdottomana, että naiset voisivat olla taiteilijoita ja hänen naisvihansa manifestoituu hänen vaimostaan maalaamissaan alastonkuvissa. Ja miten ollakaan, kun hän kuvaa vaimonsa rumana, tulee teoksesta suuri ...

Muutamia sitaatteja muistiin: "Expressive writing about trauma strengthens the immune system, decreases obsessive thinking, and contributes to the overall health of the writers.”  "[b]ias against personal writing is often a sexist mechanism, founded on the false binary between the emotional (female) and the intellectual (male), and intended to subordinate the former. "[r]esistance to the lived stories of women, and those of all oppressed people is a resistance to justice.“  "Those who benefit from the inequities of our society resist the stories of people whose suffering is in large past owed to the structures of our society." "I'll say it again, because it bears repeating: the resistance to memoirs about trauma is always in part - and often nothing but - a reistance to movements for social justice." "We have been discouraged from writing about it [trauma] because it makes people uncomfortable. Because a patriarchal society wants its victims ...