Siirry pääsisältöön

Riikka Pulkkinen: Lumo


Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut.

Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus.


"Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma." 

Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä.

Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat.

Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen kiertyy naapurin vanha mies, 86-vuotias leski Axel, Axelin edesmennyt vaimo Helena ja ennen muuta naapurin 35-vuotias neurologian erikoislääkäri ja "ruuhkavuosinainen" Alina, Philippan merenrantatalossa asuva poikaystävä Oliver, hänen paras ystävänsä Saga sekä tietysti kaikki Philippan kaverit ja ne miehet, jotka hän on löytänyt deittisovelluksen matchien kautta. 

Sellaiset kuin vaikka 32-vuotias Sebastian, joka torjuu merkityksettömyyden tunteita italialaisilla kengillään ja Porsche Carrera Cabrioletillaan. Sebastian, jonka haaveissa siintää Scoda Octavia -mainosten luoma kuva perhe-elämästä. Tai Anton, äidinkielen opettaja, joka ei voi vastustaa Philippan viehätystä, mutta joka sentään tajuaa, että koskettamisessa menee raja.

Netissä Philippa on Lolita giving, The Saddest Girl on Earth, Not Your Sonya, Miss Meursault. Hän on houkutus. Hän on lupaus ja kiihko. Hän on katseiden käyttöön asettuva objekti, joka hallitsee esittämäänsä kuvaa itsestään. Philippa ja hänen Olympus Pen -kameransa.

Philippa ei pysy totuudessa. Hän oppi jo pikkutyttönä tarinoiden lohduttavan voiman, kun hänen äitinsä kärsi masennuksesta. Äiti, joka sai Philippan 16-vuotiaana. Äiti, joka kirjoitti neljä laudaturia ja meni yliopistoon opiskelemaan. 


Lumo on feministinen romaani. Se on kertomus naisten ja tyttöjen voimasta. Sen huulikiiltojen ja heilahtelevien pitkien hiuksien alla sykkii kuitenkin myös toinen tematiikka. Pulppuaa naisen viha ja raivo. Jyskyttää päänsäryn lailla umpikujan seinää. 

Siksi kerronta tarvitsee Alinan, joka on perhe- ja työelämän puristuksessa. Joka on se, jolta jatkuvasti pyydetään apua, oli hän sitten töissä tai kulki kadulla. Alina sellainen vaarattoman ja äidillisen näköinen nainen trenssitakissaan, mitä parhain avun pyynnin kohde. Alinan sisällä kuitenkin raivo alkaa tiivistyä ja kuohua. Muuttua koskeksi, jolle pidättäytyminen virtaamasta alkaa käydä mahdottomaksi.

Syntyy riitoja riitoja riitoja. 

Alina ja hänen miehensä Daniel ja riitojen muotoonsa hioitunut käsikirjoitus.

"Oli sunnuntai. Alina tiesi, että asialistalla olisi enää sovinto. Myös sopimiselle heillä oli oma, toistuva koreografiansa. Alina pukeutuisi mustaan silkkiyöpaitaansa, ei pitsiä, vain naruolkaimet. Ehdottomasti myös pikkuhousut, Daniel piti niiden riisumisesta."

Sovintoseksi ei sammuta raivoa Alinan sisällä. 

Mistä apu Alinalle? 

Philippalta tietysti. Philippalta ja hänen Olympus Pen -kameraltaan, jolle Alina esittää raivoperformanssinsa. Huutaa raivonsa julki julkisilla paikoilla. Antaa mennä, ottaa riskin olla se halveksituin kaikista, hullu nainen.

Philippalla on kolmas silmä. Tai neljäs tai viides. Hän näkee ihmisten läpi, eikä Alina ole tässä suhteessa poikkeus. On myös toinen puoli. Yöpuoli kuin asematunnelin ovenpieli, joka houkuttaa Philippan tekemään pahoja ja ikäviä tekoja. Alistamaan ja pettämään luottamuksen.


Pulkkinen kirjoittaa hurmaavasti. Philippa on kuollut. Philippa on elossa. Liikahdukset aikaan, jolloin Philippa ei vielä maannut kuolleena pihalla.

Pulkkisen sanoilla on kohtalokkaat reunat. Mitenkään muutoin asiat eivät olisi voineet mennä kuin ne tässä kirjassa menevät. Lukiessa selkäni takana on joku. Ajattelen Siri Hustvedtin romaania The Enchantment of Lily Dahl, jonka luin ehkä viisitoista vuotta sitten ja jota en sen vuoksi enää kovinkaan hyvin muista. Tästä huolilmatta jotain samaa tummaa tunnelmaa, nuoren tytön persoonasta erittyvää mikstuuraa. Makeaa. Mahdollisesti myrkyllistä.

Teoksen rytmi on kuin Philippa. Sitä ei voi vastustaa. Nykyajan ilmiöt elämän oikein suorittamisen listoineen ja tapoineen osuvat tikkataulun keskiympyrään. Tekee mieli ahmia ja ahminkin.


Mietin Philippan ja Alinan välistä suhdetta. Kuka kolmevitonen perheellinen erikoislääkäri ystävystyisi 17-vuotiaan kanssa ja lähtisi hänen juttuihinsa niin mukaan kuin Alina tekee? Ehkä Philippan ja Alinan välinen ystävyys, riippuvuussuhde tai mitä nimeä siitä haluaakin käyttää ei ole uskottavaa, mutta osaltaan se on todiste Philippan vallasta muihin ihmisiin. 

Alina ja Philippan äiti ovat samanikäisiä. Ehkä tämäkin on asia, jota pitäisi törkkiä lisää.

Edellistä oleellisempaa on, että Lumon lukeminen on nautintoa alusta ihan loppuun asti. 

Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne täyttävät lukijasta juuri ne kohdat, joissa on puute. Lumo on tällainen kirja. Se synnyttää halun elää enemmän.



Riikka Pulkkinen: Lumo

382 sivua

Otava (2022)

Kommentit

  1. Kun ajattelee kirja-arvostelua, pitäisi jotenkin olla objektiivisen viileä ja suhteuttaa teosta johonkin kirjallisuuden genreen. Onneksi minun ei tarvitse, koska olen vain lukija, voin vapaasti sanoa, miltä tuntuu.

    Kun luin Riikka Pulkkisen romaania Lumo (Otava 2022) tuntui pahalta ja välillä olin tuskissani ja raivoissanikin. Mitä ihmettä? Ensinnäkin vihaan preesensiä. Toiseksi vihaan teennäisiä rakenteita. Jo alusta lähtien tuntui, ettei tämä ole minun kirjani. Mutta kun olin aloittanut, luin toki loppuun.

    Näkökulma vaihtelee tiheästi, tuleeko selkoa, ei tule. Tulee johtopäätös, nämä ovat kaikki mieleltään järkkyneitä, kokeneet asioita, joita eivät pysty käsittelemään. Ihan tavallisia asioita, joita ihmiset ovat aina kokeneet, äkillisiä kuolemia, kuolemia, joista syntyy syyllisyyttä, pienempiä tapauksia, väkivaltaakin, turhautumisia, älyttömiä rakastumisia, atavistista raivoa, syyllisyyttä. Ihmisen elämää. Jotenkin kaikki tämä surraa tässä kauhistuttavan jäsentymättömssä romaanissa, jossa kaikki muut ihmiset elävät jotenkin holtittomasti ja ainoat, jotka pystyvät vakaasti etenemään elämän polulla ovat poliisit ja patologian laitoksen henkilöstö (tosin sielläkin vanhat, jo eläkkeelle jääneet horjahtelevat). Voi hyvänen aika, mikä näkemys!
    Jos haluaa kokea sekasotkun, suosittelen. Jos uskaltaa ottaa riskin, ettei itse järky mieleltään, suosittelen. Joka haluaa katsoa positiivisesti tulevaisuuden taivaan rantaa, hänelle en suosittele.

    Mutta kokonaisuudessaan ja omalla tavallaan häikäisevän upea taideteos. Taiteen pitää järkyttää, taiteen pitää rikkoa, taiteen pitää sortaa vallitsevaa, taide jopa saa aiheuttaa pahaa oloa, se saa vituttaa, se saa kurittaa sinua, ottaa niskavilloista ja ravistella ja näyttää jotakin sinulle, jotakin jota inhoat. Saada sinut oksentamaan. Ja minulle juuri Philippa oli jotakin, joka sai minut oksentamaan. Saiko muka gliooma tämän kaiken aikaan?

    Ainakin minun kohdallani lukijana on Riikka Pulkkinen tällä romaanillaan onnistunut. Yäk ja ah!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän