Natalia Ginzburg (1916-1991) lyö radikaalin iskun heti teoksensa Kieli jota puhuimme esipuheen ensimmäisellä lauseella:
"Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia." Ja jatkaa: "En ole keksinyt niistä yhtäkään."
Se siitä fiktion suojaverhosta, jota monet kirjailijat käyttävät pako- ja piilopaikkana.
Ginzburg kertoo, että aina kun hän huomaa, että hänen tekstiinsä on "kirjailijan tottumuksesta" tullut mukaan fiktiivisiä elementtejä, hän tuntee "pakottavaa tarvetta" tuhota ne. Lukijalle Ginzburgin ohje kuitenkin on, että hänen teostaan tulisi lukea nimenomaan romaanina.
Hieman oikoen edellisen voisi tiivistää niin, että koska ihmisen muisti on sekä hatara että valikoiva ja täynnä aukkoja muuttuu todellisten tapahtumien kuvaus väkisinkin fiktiiviseksi - myös silloin, kun tekijä pyrkii kaikin keinoin fiktiosta eroon.
Esipuhetta lukiessani ymmärrän, miksi Rachel Cusk on niin kiinnostunut Ginzburgin teoksista. Näitä kahta kirjailijaa näyttäisi yhdistävän sama penseys fiktiota kohtaan ja tunne sen riittämättömyydestä. Ginzburgin esseekokoelmaan The Little Virtues kirjoittamassaan esipuheessa Cusk nostaa esiin, miten Ginzburgin tapa erottaa toisistaan tarinankerronnan ja itsen konseptit mahdollistaa todellisuuden representaation sille uskollisimmalla tavalla. Cusk jatkaa, että sen sijaan, että Ginzburg pyrkisi kuvamaan, mitä jollekin henkilölle tapahtui, hän keskittyy siihen, mitä tapahtui.
Edellä mainittu ero saattaa vaikuttaa ensiajatuksena mitättömältä, mutta osoittautuu lähemmässä tarkastelussa varsin olennaiseksi ja tulee esiin myös teoksessa Kieli jota puhuimme. Esimerkkinä tästä on vaikkapa se, että Ginzburg mainitsee ensimmäisen aviomiehensä Leone Ginzburgin kuoleman pelkästään ohimennen, mutta ei kuvaa sanallakaan niitä tunteita, joita asia hänessä herätti.
Kieli jota puhuimme kertoo Ginzburgin perheen tarinan. Teoksen henkilökavalkadi on laaja ja monet Ginzburgin perhetuttavista olivat paitsi tunnettuja, myös yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa. Ginzburgin läheisiin ystäviin lukeutui mm. kirjailija Cesare Pavese ja hänen veljensä oli naimisissa (joskin lyhyesti) taidemaalari Amedeo Modiglianon tyttären kanssa. Ginzburgien kotona myös piiloteltiin Mussolinin fasistihallinnon jahtaamia poliitikkoja.
Henkilökohtaisen perhetarinan lisäksi Kieli jota puhuimme on myös kulttuurihistoriallinen muistelma romaanimuodossa.
Ginzburgin isä Giuseppe Levi oli juutalainen tiedemies ja juutalaisten kohtelu ja vaino on yksi teoksen keskeisistä taustatekijöistä. Giuseppe Levi vaikuttaa olevan jatkuvasti sotajalalla vähän kaiken ja kaikkien kanssa ja hänellä on tapana mennä liiallisuuksiin, joka ilmenee myös hänen vaatimuksenaan, että perheen on osallistuttava joka kesäisille vaellusretkille vuoristossa.
Kielen merkitys on teoksessa keskeinen. Se tulee esiin kahden eri päälinjan kautta. Toisaalta on kyse perheyhteyttä ylläpitävistä sanonnoista, toisaalta teoksen henkilöiden (erityisesti Ginzburgin vanhempien) puhetavan kautta välittyvistä kannanotoista.
Ginzburgin kuvatessa sanontoja, joita hänen lapsuuden perheessään käytettiin hän kiinnittää huomiota myös siihen, miten nämä sanonnat vielä hänen ja hänen sisarustensa kasvettua aikuisiksi toimivat "apuvälineenä", jonka avulla sisarukset tunnistivat toisensa missä tahansa. Sanonnat ovat perheliimaa.
Tämä havainto on äärimmäisen kiinnostava ja tuo mieleeni mummoni sanonnat, joita itse käyttäessäni "teleporttaudun" oitis takaisin lapsuuteni ja mummolaan. Kun jokin epäonnistui tai meni muuten pieleen ja aiheutti harmitusta, mummollani oli tapana sanoa "kaatuu niitä valtamerilaivojakin". Lapsena en tietenkään osannut nähdä asiaa niin, että kyse oli mittasuhteista. Koetun pettymyksen asettamisesta isompiin kehyksiin.
Kun joku esine ei sinnikkäistä etsinnöistä huolimatta löytynyt, mummoni lohdutti, että "löytyi se Silvon patakin vaikka Turun tielle hukkui." Kun taas joku esine, vaate tai vastaava oli erityisen hieno mummoni tapasi sanoa, että "tällaista ei ole kuin yhdellä muijalla Pietarissa". On kiinnostavaa pohtia, miten nämä sanonnat ovat saaneet alkunsa. Kuka mahtoikaan alunperin olla Silvo, joka hukkasi patansa? Mitä kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista se, että juuri Pietarissa asui muija, jolla oli erityisen hienoja juttuja. "Pietarin muija" -sanonta on edelleen aktiivisesti käytössä perheessäni.
Sanonnat eivät ole pelkästään sanontoja, vaan ne antavat voimaa ja lohduttavat. Minulle mummoni sanonnoista tärkein on ollut muistutus siitä, että selviän kyllä, koska minussa on Mooseksen verta. Mooses oli yksi sukuni esi-isistä 1800-luvun alkupuolelta ja joka kerta, kun otan hänet oppaakseni otan mukaani myös sukuni voiman.
Kieli jota puhuimme sisältää paikoin hyvin dialogivoittoista kerrontaa. Ginzburgin vanhemmat ovat kovia kiistelemään keskenään ja sen lisäksi he arvostelevat muita ihmisiä vähemmän kauniita ilmaisuja käyttäen.
Minä en oikein pidä siitä Ildasta. Hän ei ole kovin kaunis. Hän on liian pitkä! En pidä pitkistä naisista.
[...]
Hän on kyllä pieni, mutta suloinen! äiti vastasi: - Hänen jalkansa tosin ovat hiukan liian pienet. En pidä pienistä jaloista.
Tektistä otetut sitaatit eivät tee oikeutta dialogin herkullisuudelle. Toisin kuin voisi sanottujen sanojen perusteella kuvitella, lopputulos ei ole niinkään tuomitseva ja ilkeä, vaan pikemminkin koominen. Muita arvostellessaan Ginzburgin vanhemmat tulevat luoneeksi kielellisesti kuplivan universumin, jonka sisällä perhe ikään kuin tiivistyy kilveksi muuta maailmaa ja sen uhkia vastaan.
Dialogi tuo myös suomennokseen mukaan vahvan annoksen italiankieltä, jota voidaan pitää todisteena suomennoksen onnistuneisuudesta.
Ginzburgin teoksessa räiskyy italialainen perhe ja kuohuu ajan (noin 1920-1960 -lukujen) poliittiset ilmiöt. Paljon melua, paljon rakkautta.
On hienoa, että tämä Ginzburgin pääteoksena pidetty romaani, joka ilmestymisvuonnaan 1963 palkittiin Italian Finlandia-palkinnolla eli Premio Stregalla on vihdoin saatu myös suomeksi. Joskus hyvää joutuu odottamaan pitkään. Jopa vuosikymmeniä.
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
254 sivua
Lessico famigliare (1963)
Suomentanut Elina Melander
Aula & Co. (2021)
Kommentit
Lähetä kommentti