Siirry pääsisältöön

Ulrika Nielsen: Tingen




Ulrika Nielsenin Tingen on runokokoelma esineistä ja tavaroista. Siitä, miten ne ovat enemmän kuin itsensä ja miten ne vaikuttavat meihin ja miten vaikeaa niistä luopuminen on. Varsinkin, kun siivoamme meille rakkaan kuolleen ihmisen tavaroita.

Nielsen käsittelee tavaraproblematiikkaa yleisemminkin, mutta keskityn tässä tekstissä pääosin niihin tämän kokoelman herättämiin tunteisiin, jotka liittyvät kuolleen jäämistön siivoamiseen. Tämä teksti ei ole arvio, vaan kooste siitä, mitä kaikkea Tingen minussa herätti.


Siitä asti kun äitini kuoli viime marraskuun lopussa tavarat - niiden läsnäolo ja niiden minulle esittämät vaatimukset - ovat hallinneet mieltäni. Tingen iskee suoraan tavara-ahdistukseeni.

"En del av tingen är svåra att förstå,
du vet inte hur de hamnade här,
var de kommer ifrån, hur det hela började,
du minns inte."


Nippelit ja nappelit, epämääräiset kapineet. 
Niiden vyöry laatikoista. Niiden joskus ollut merkityksellisyys. Miten niitä on rakastettu. Miten ne on koettu tärkeiksi. 
Tämä voimattomuuteni niiden seurassa.
Pois. Ei pois.


Luopumisen prosessi. Mitä ehkä vielä sittenkin saattaisi myöhemmin kaivata. 
Äidin tavarat kierrätyssäkeissä. 
Äidin tavarat kaatopaikkasäkeissä. 
Siisteissä mustissa jätesäkeissä, joihin on liimattu maalarinteippiä, jossa lukee joko kierrätys tai kaatopaikka.


”När en människa dör
inträffar en föremålens bin bang.”


Kuolleen ihmisen irtaimiston luonne muuttuu. Kuin se mikä ennen kuului omistajalleen olisi nyt orpo ja odottaisi askelia, jotka eivät enää lähene. 
Voiko koskea? Onko oikeutta? 


Ja nostalgia. 
Ja muistot. 
Vesiputouksena ryöppyävät tunteet. 
Luopumisen vaikeus kuin hallitsemattomasti leviävä ihottuma. Kuin luopumalla tietystä tavarasta sen omistaja kuolisi vähän lisää.
Vähän taas uudestaan.




Mitä järkeä tässä on? Vuosien kuluessa tavaraa kerääntyy yhä lisää. Yhä enemmän epämääräistä ja kuolemamme jälkeen joku toinen joutuu siivoamaan ne. 
Mihin näitä kaikkia esineitä ja tavaroita on alunperin edes tarvittu? 
Mistä ne ovat kotiimme ajautuneet?


Kaapit pursuvat. 
Kirjoituspöydän laatikon toimimattomat kynät pitävät ylpeinä tilastaan kiinni. 
Muovikassi täynnä villasukkia.


Nielsen kirjoittaa, miten tavaroihin kasautuvat tunteet ja liimautuvat muistot. 
Esineestä luopuminen on luopumista paljon enemmästä kuin niistä itsestään. 
Ei voi. 
Ei pysty. 
On pakko. 
Sattuu.



Esineet ja tavarat. Niiden oma tahto. Ne pistävät vastaan, eivät halua tulla heitetyiksi pois. Edestakainen liike. Laitan roskiin. Otan pois. Laitan uudelleen roskiin. Kaikkea ei voi säästää. Ei edes suurinta osaa. Kuinka monta kertaa olen jo sanonut: ”Tästä nyt vaan on ihan pakko luopua:”



”Armens rörelse hejdas
när den rör sig i riktning mot soppåsen,
som om något hos tingen insisterar.”



Jos olisi selkeys, jos ei olisi mitään ylimääräistä.
Utopia. 
Määrittele turha. 
Kenen turha?


Tavarat pitävät meidät liikkeessä. Niistä on huolehdittava. Putsattava, huollettava, pölytettävä. Esineiden myötä kotiimme syntyy tietty ominaishaju, kuten Nielsen muistuttaa.


”Du konstruerar en värld
av ting.
Dina rum, din värld.
Du bygger din värld
av ting.
Men tingen bygger också dig.”



Äitini jääkaapissa ruisleipäsiivu, jonka päällä kolme suolakurkkuviipaletta. Olit säästänyt leipäpalan myöhemmäksi.




Ulrika Nielsen: Tingen

Schildts & Söderströms (2022)






Kommentit

  1. Tavarat on kyllä jännä asia. Mää oon jo lapsena kynsin hampain säilöny ja säilyttäny, suorastaan hamstrannu mun päiväkirjoja, runovihkoja, maalauksia ja valokuvia yms., että ois ees jotain, joka on mun ja mua, jälki minusta ja mun olemassaolosta. Kaikelle muulle ihan sama. Kaapissa on pari banaanilaatikollista tätä kamaa. Ja sitä kertyy edelleen, on varmaan jo pari laatikollista lisää. Yritänkö museoida itteeni?

    VastaaPoista
  2. Olen joskus teininä ollut raivaamassa sukulaisen yksiötä, hän ei tosin silloin menehtynyt vaan asunto piti myydä muista syistä. Onhan se ihan hemmetin karua touhua, kun sitä miettii.

    Osanottoni äitisi poismenosta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän