Siirry pääsisältöön

Elena Ferrante: The Story of a New Name (Uuden nimen tarina)

Voi Elena Ferrante minkä teit!

Nyt ottaa sydämestä hyvästi ja pahasti. Nyt tekee  mieli huutaa ja olla ihan hiljaa.  Tällainen on kirjallinen kylpy, kun se on parhaimmillaan. Tätä minä olen Elena Ferranten Napoli-sarjalta odottanut ja luettuani sarjan toisen osan The Story of a new name (TSONN), minun odotukseni on täytetty ja komeasti onkin. Tämä on sitä Ferrantea, joka menee tunteisiin ja älyyn. Sitä Ferrantea, joka vääntää lukijan tyhjäksi ja täydeksi ja joka viimeisen sivun jälkeen jättää niin kumman olon, että on mahdotonta sanoa, mikä tunne on päällimmäisenä. Sitä on kuin Colosseumissa, joka on juuri vasta keksitty ja jonka raunioille ihmiset levittävät ruudulliset piknik-liinansa ja josta joku Michelangelo Antonionin kaltainen tekee elokuvan.

Nyt mennään!

Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa käynnistetty ihmisiruletti pyörii TSONNissa täyttä ja arvaamatonta vauhtia. Vaikka kuudestilaukeavassa aseessa on vain yksi panos ja viisi tyhjää, aina se panos jonkun kohdalle osuu ja Lilan ja Elenan kohdalle se osuus hyvin usein.

Mikä dramaturgia! Juuri kun olen rauhoittunut, Ferrante ruoppaa kauhakuormurilla meren pohjasta uuden annoksen ja heittää minut siinä sivussa kylmään veteen. Keuhkot huutavat pyhimysten perään, kun pyrin pintaan ja kasvoillani kiemurtelee samaan aikaan niljakasta ja teräväreunaista levää. Kun pulpahdan pinnalle aurinko paistaa sellaisella voimalla, että en ole edes muistanut sen voivan niin hurjanhullusti paistaa.

TSONN alkaa komeasti, mutta niin alkoi myös Loistava ystäväni. Hyvän alun jälkeen seuraa kuitenkin jokseenkin puuduttava jakso, jossa Ferrante selostaa erinäisiä kenkäkauppabisnekseen liittyviä asioita. Nuokahdan ja pelästyn, että käy samoin kuin sarjan ensimmäisen osan kanssa, jossa lupaavan alun jälkeen tarina ei oikein jaksanut kantaa. Vaan niinpäs ei käykään tällä kertaa, ei sinne päinkään, vaan tarina lähtee vetämään imulla, jossa ei voi kuin liukua mukana. TSONNin noin 300 viimeistä sivua on pelkkää nautintoa ja luen sen melkein yhtä kyytiä ja silloinkin kun pidän taukoja, kaipaan malttamattomasti takaisin Elenan ja Lilan seuraan.

Rantakäärmeet ja kyyt

TSONNissa monet Loistavasta ystävästä tutut teemat syvenevät. Jos teossarjan ensimmäisessä osassa Elenan ja Lilan ystävyys oli rantakäärmeiden tanssia, on se tässä toisessa osassa täysikasvuisten kyiden kolistelua. Heidän välisensä ystävyys rakoilee yhä pahemmin, mutta he ovat jatkuvasti pääsemättömissä toisistaan. Elena ja Lila kärsivät omia elämän langettamia tuomioitaan samassa vankilassa, sen viereisissä selleissä. Vaikka toista ei näe, hänen tietää olevan heti seinän takana. Sekä Elenan että Lilan onni ja epäonni leikkaavat ystävyyssuhteen kautta. Minän rajat liikkuvat kuin verhot tuulessa, vaikka on täysin tyyntä.

Naisten ja miesten väliset sukupuolierot jyrkkenevät yhä. On normaalia ja tavanomaista, että miehet hallitsevat naisia väkivallan ja seksin avulla.

We had grown up thinking that a stranger must not even touch us, but that our father, our boyfriend and our husband could hit us when they liked, out of love, to educate us, to reeducate us.

Kun miehet menevät makuuhuoneeseen, vaimot seuraavat perässä kuin hyvin opetetut koirat. Nainen on TSONNin maailmassa kauppatavaraa, jonka mies sulkee avioliiton tiheäkalteriseen rautahäkkiin. Asian ahdistavuutta lisää se, että mitään  muuta sosiaalisesti hyväksyttävää roolia naiselle ei ole kuin aviovaimo ja äiti. Tarvitaan Lilan kaltainen vahvatahtoinen ja konventioista tyystin piittaamaton henkilö, jotta kaltereita on mahdollista ravistella. Alistettunakin Lila on oikukas sieni, joka imee itseensä muut ihmiset - myös ne, jotka ovat olleet Elenan ystäviä. Lila on luonteeltaan ottaja. Rajaton ja häikäilemätön.

Siinä missä Lila omaa taisteluaan käydessään taistelee samalla laajemmin myös yhteiskunnan epätasa-arvoa vastaan, Elena pyrkii pääsemään ensisijaisesti selville itsestään. Kertojana toimii tässäkin osassa Elena ja se mitä lukija saa Lilan sisäisestä elämästä tietää on peräisin hänen Elenan haltuun uskomistaan päiväkirjoista. Vaikka Elena pääsee kurkistamaan Lilan ajatuksiin ei se muuta hänen asemaansa varjokasvina Lilan puutarhassa. Samanaikaisesti kuitenkin Lila tarjoaa hänelle myös senkaltaista turvaa, jota kukaan muu ihminen ei kykene hänelle tarjoamaan.

Luokka-ansa

Loistavan ystäväni tavoin luokka on TSONNissa keskeisessä roolissa. Vaikka Lila ja Elena olisivat kuinka älykkäitä tai säihkyviä tahansa on olemassa raja, jota he eivät pysty ylittämään. Sen toisella puolella ovat paremmat ja ylivoimaisemmat tytöt, joiden sosiaalinen asema on heidän ulottumattomissaan.  On vain yksi keino tehdä luokkanousu ja siihen Elena tarttuu.

Luokka tulee havainnollisesti esille puherekisterien kautta. Jokainen alemman luokan puheenparsi junttaa puhujaa yhä tiiviimmin työläisluokkaan. Muuttaessaan toiselle seudulle opiskelemaan Elena huomaakin, että hänen puhetapansa määrittää hänet muiden silmissä. Jotta kotipaikkakunnan "kirouksesta" voisi päästä irti on opeteltava puhumaan "korkeaa italiaa", on luotava itsensä kokonaan uudestaan ja jos siinä onnistuu tulee samalla tehneeksi itsestään muukalaisen omassa perheessään.

Lila - "a bitch since the day she was born" - varastaa Elenalta kaiken, mikä varastettavissa on tämän tunteita myöten. Siinä missä Elena pysähtyy, Lila menee loppuun asti, eikä edes mieti, voiko niin tehdä. Häntä ajaa demoninen ja peloton vimma. Yleisellä tasolla naisen sosiaalinen asema on suoraan sidoksissa hänen miehensä/poikaystävänsä asemaan, mutta Lila on omissa silmissään itse oma asemansa. Hän ei tunnusta ketään paremmakseen. Hän on umpikuja ja ultimatum.

Luin itseni juovuksiin

Ferrante ei suo Lilalle eikä Elenalle ainuttakaan pakopaikkaa. Heidän yksityisimmätkin osansa nostetaan esiin, viipaloidaan ja tarjotaan lukijalle pikantin pistävän kastikkeen kanssa.  Ottakaa ja syökää. Kyllä kiitos hyvällä halulla.

TSONNia lukiessa alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että Elena on Elena Ferranten alter ego. Miksi Napoli-sarjan toisella päähenkilöllä on sama etunimi kuin kirjailijalla, joka tosin ei ole kirjailijan oikea nimi. Onko tämä vihje vai harhautusta? Ainakin se on asia, johon ei pysty olemaan kiinnittämättä huomiota. TSONNissa on useita Elenan kirjoittamiseen liittyviä huomioita. Näinkö syntyy Elena Ferrante fiktion kautta? Yhä enemmän alkoi tuntua myös siltä, että kukaan ei pystyisi luomaan näin hulppean yksityiskohtaista fiktiivistä  henkilögalleriaa,  jos tarinalla ei olisi yhteyttä kirjailijan omiin kokemuksiin.

Viimeisin väitteeni on hölmö. Miten ylipäänsä mikään teksti voisi syntyä kirjoittajansa ulkopuolella. TSONNissa kirjailijan läsnäolo tekstissä on kuitenkin hyvin intensiivistä, vaikka en osaakaan pukea sanoiksi, mihin tämä havaintoni perustuu. On olemassa jokin näkymätön taso, jossa tämä tunne yksinkertaisesti tulee. Omalla kohdallani näin käy harvoin, mutta Ferranten kohdalla tuntemus on hyvin vahva. Miten tahansa asian laita on, luettuani tämän Napoli-sarjan toisen osan en voi kuin hämmästellä Ferranten kerronnallista taituruutta. En ihmettele enää yhtään, että Napoli-sarjasta on tullut ilmiö, joka on saanut suuren osan lukevaa maailmaa hurmoksesta sekaisin.

TSONNissa psykologinen romaani saavuttaa vuorenhuippunsa. Kaiken muun hyvän lisäksi Ferrante ryydittää kerrontaa muutamalla henkeäsalpaavan dramaattisella käänteellä puhumattakaan romaanin lopusta, joka on tyrmäävä. Kun laskin TSONNin käsistäni huomasin olevani siitä niin juovuksissa, että reaalitodellisuudentajuni oli huomattavassa määrin häiriintynyt.



Elena Ferrante: The Story of a New Name (2015/2013)
471 sivua
Italiankielinen alkuteos: Storia del nuovo cognome (2012)
Englanniksi kääntänyt Ann Goldstein
Kustantaja: Europa editions





Kommentit

  1. Ihanaa! Tähän kai sopisi tagiksi #ferrantefever?

    Olen ihan samaa mieltä siitä, että Ferranten kerronnassa on jotain hyvin maagista ja puoleensavetävää. Ehkä se on sen paljaus, rehellisyys, tarkkuus, yksityiskohtaisuus, mitähän vielä. Jokin siinä koukuttaa.

    Pidän laillasi myös kovasti siitä, miten Ferrante käsittelee sarjassaan sukupuolirooleja ja luokkarajoja. Alkuun luulin sarjan olevan "vain" kertomus kahden tytön ystävyydestä menneiden vuosikymmenten Italiassa ja that's it, mutta huippua, että se onkin paljon enemmän.

    Toivottavasti pidät kolmososasta yhtä paljon! Minusta se oli vielä parempi. Asettaa paineita viimeiselle osalle, mutta eiköhän Ferrante ole sen klaarannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sopisi. Nimenomaan #ferrantefever. Ekan osan jälkeen jo pelkäsin, että en pääse kuumeeseen mukaan, mutta huoli oli onneksi turha. Se tässä onkin niin erikoista, että Ferranten kirjoitustapa ei tavallaan ole mitenkään erityinen, mutta kuitenkin hän onnistuu luomaan sellaisia henkilöitä ja sellaisen maailman, että sieltä ei pois tahtoisi.

      Tosi harmillista, että näitä saadaan niin hitaasti suomeksi. En edes tiedä, milloin kakkososa on tulossa. Lukemista varmasti haittaa, jos osien väliin jää kovin pitkät tauot.

      Ihanaa kuulla, että kolmososakin on loistava. Kuulin eräältä instatutulta (jonka mielipide on usein melko lailla sama kuin omani), että koko homma todella vasta keriytyy yhteen viimeisessä osassa. Kiitos Laura.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Vad tror du, hur länge tar det före du får boken? Läser du förresten Ferrante på svenska?

      Poista
  3. Apua ja wau! Minäkin otin selvää tulevasta (ja varausjonossakin olen!) kun olin hiukan pettynyt Loistavaan ystävääni. Ymmärrän nyt, että se henkilöpaljous esittelyineen oli tarpeen tulevaa varten, koska Tuo henkilöruletti pyörii ristiin rastiin Lilan ja Elenan elämissä.

    Aivan kaamealta tuntuu Lilan turvattomuus ja väkivalta, jota hän kohtaa lähimpien miesten taholta. Mutta niinhän se on nykyäänkin - lähin on pahin eikä irti ole helppo päästä.

    Bloggaustasi oli taas nautinto lukea. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt uskallan kyllä sanoa, että tätä kannattaa odottaa. Ihan muuta kuin ensimmäinen osa. Tosin mietin kyllä kielenkin vaikutusta, mutta en usko, että siitä ainakaan kokonaan olisi kyse. Tässä oli monia niin huh-huh-huh -kohtia että voi tytöt ja pojat sentään. Julma on Lilan ja Elenan maailma juuri mitä tulee naisten ja miesten rooleihin.

      Mukava kuulla, että tykkäsit lukea postausta ja kiitos, kun sanoit sen ääneen. Viikonloppuja!

      Poista
  4. Omppu, tiiätkö, hankin Napoli-sarjan ekan osan lukulaitteelleni tässä muutama viikko sitten ja aattelin, että otan sen lukuun ennen uuden kirjasyksyn aloitusta - en ehtinyt! Mutta kyllä Ferranten Napoliin tässä syksyn mittaan meinaan tutustua ja odottaa sitten suomennokset jatkosta. hyllyssä odottaisi myös Amalian rakkaus, nyt muuten muistin senkin!

    Sen tiedän, ettei eka osa ainakaan mitään hurmiota nostattanut, joten hyvä tietää, että jotain parempaa on tulossa!

    Ihanaa viikonloppua sinulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun odotukset perustui pitkälti juuri tuohon Amalian rakkauteen, josta olinkin varsin tohkeissani. Eka osakin alkaa kyllä todella kiinnostavasti, mutta sitten se jotenkin levittäytyy liikaa ja kerronnan vahvuus katoaa. Luulen, että Ferranten oli pakko esitellä henkilöhahmot aika laajasti tuossa ekassa osassa, joka sitten oli pois itse tarinasta.

      Onko sulla siis toi eka osa englanniksi ladattuna?

      Samoin ja kiitos hyvää viikonloppua! <3

      Poista
    2. Eikun ihan suomennos siis ladattuna. Olen luvannut itselleni lukea Napoli-alun vielä tämän vuoden puolella...

      <3

      Poista
    3. Ok. Ylen kirjakerhossa on muuten keskustelua Ferranten Loistavasta ystävästäni. Haastateltavana on kirj.tutkija Päivi Kosonen. Kuuntelin just aamulla työmatkalla.

      Poista
  5. Jaahas, olin jo hieman aikeissa skipata tämän Napoli-sarjan, mutta huomaan jälleen alkavani riisua takkiani voidakseni kääntää sen. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takki on kyllä hyvä vaatekappale, kun se tarjoaa tuon kääntömahdollisuuden. Nyt kyllä on tunnustettava, että en osaa arvioida, olisko Ferrante sun juttu. Ongelma vielä, kun tuo eka osa ei oikein kaikin paikoin ollut onnistunut, mutta tokaa osaa ei voi lukea ilman että on lukenut ekan.

      Mietin myös, että jos itsellä olis sellanen tilanne, että olis joku läheinen ystävä, johon on viharakkaussuhde, niin kyllä mahtais Ferrante jysähtää vielä muutaman ylimääräisen pykälän.

      Kiitos Elina.

      Poista
  6. Pitää varmaan jonkun odotella suomennoksiakin... :)! Mutta vähän tiukkaa on. Hyvä, että kolahti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah-haa! Tuo on kyllä totta. Jos kaikki nyt ryntäävät lukemaan Ferrantea englanniksi, niin mitäs sillä joskus sitten, milloin lie -julkaistavalla käännöksellä tehdään.

      Itse ajattelin, että jos sinnittelisin joululomalle ennen kuin luen kolmosen. Toistaiseksi on siinä mielessä helppoa, että en omista kolmososaa. Kiitos bleue!

      Poista
  7. Kuulostaa paljolti omalta Ferrante-huumaltani!

    Mietin tuota tekijyyttä – monelle on tullut tunne, että Napolilainen sarja on omaelämäkerrallinen. Ilmeisesti kirjailija itsekin on antanut joissakin haastatteluissaan tukea tälle ajatukselle. Nimi on tietenkin yksi niistä seikoista, jotka aktivoivat omaelämäkerrallisen sopimuksen: kertoja-päähenkilön etunimi ja tekijän pseudonyymi ovat samanlaiset.

    Toisaalta minulle oli yhdentekevää, onko tämä totta vai ei. Minulle Ferranten fiktio on toden tuolla puolen, oikeastaan enemmän todellista kuin elämä itsessään. Jonkinlaista kiven kiviseksi tekemistä, jos nyt näin latteasti saa sanoa. Hetken minä olin Lenu, Lenu oli Lina ja me kaikki olimme yhtä, tekstissä.

    Ja hienoa, että nostit nuo yhteiskunnalliset seikat esiin. Lenu tuntuu taitavan suhteellisen alistumisen jalon taidon, mutta Lina ei tosiaan suostu kumartamaan ketään. Ehkä hän siksi ei näe muuta keinoa olla olemassa kuin jatkuvan tuhoutumisen tilan.

    Ferranten romaanisarja on feministinen, poliittinen, psykologinen, ruumiillinen, älykäs, taidokas ja viihdyttävä, siis aikamme kirjallinen monumentti monessa mielessä.

    Noora
    www.kanavaklassikko.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä on vähän hullua, mutta on jotenkin aivan ihanaa olla mukana Ferrante-huumassa. En edes muista, että tällaista melkein maailmanlaajuista kirjallista innostusta olisi ollut aikoihin.

      Minustakin tuo mahdollinen omaelämäkerrallisuus on ajatuksena kiinnostava ja nimenomaan ajatuksena, ei niinkään se, että onko niin vai eikö ole. Se, että ei ole asiasta varmuutta luo vapautta ja vaihtoehtoja.

      Tosiaankin jotenkin tämä Ferranten kuvaustapa luo todellista todellisemman todellisuuden ja lukiessa huomaan toivovani, että olisipa elämä oikeastikin niin todellista kuin Ferranten kirjoissa. :D

      Vaikuttaako sun tulkintaan feministisestä se, onko Ferrante mies vai nainen? Olen itse välillä huomannut ja tämänkin kanssa pohtisin eri tavalla tai ainakin joutuisin pohtimaan joidenkin juttujen läpi, jos Ferrante olisi mies. Arkielämässä en kyllä ajattele ollenkaan niin, etteikö mies voisi olla feministi, mutta huomaan, että kirjallisuudessa asia on monimutkaisempi. Mafiastahan tässä ei suoraan juuri puhuta, mutta luulen, että Salvatoret ovat osa mafiaa.

      Kiitos Noora kommentistasi.

      Poista
    2. Joo, mielestäni Ferrante kuvaa nimenomaan Salvatorejen kautta paikallisen mafiasuvun syntyä (ja edellisen kuolemaa).

      En ole varma, vaikuttaako Ferranten sukupuoli tulkintaani – enhän minä lopulta tiedä, onko Ferrante nainen vai mies. Ainakin sen voin sanoa, että kertojan vahva sukupuolisuus vaikuttaa tulkintaani, ja kenties juuri siksi koen Napolilaisen sarjan feministikseksi taideteokseksi. Minusta Ferrante kuvaa myös naisen älyllistä kehitystä niin perinpohjaisesti, että se ei voi olla mitään muuta kuin feminististä kerrontaa.

      Poista
    3. Olisin kyllä aika yllättynyt, jos Ferrante olisi mies. Tosin kun sanon noin, niin silloinhan ajattelen, että mies ja nainen kirjoittaa eri tavalla ja jos toisaalta ajattelisin, että ei ole erityistä nais/mieskirjoitusta, niin sittenhän olisin solmussa. Tuo nais/mieskirjoitus on niitä asioita, joista en osaa muodostoo mielipidettä sen enempää kuin että samanaikaisesti uskon, että sukupuoli vaikuttaa kirjoittamiseen, mutta toisaalta sitten on paljon esimerkkejä, että näin ei ole. Tästä sitten tullaankin siihen, että mikä on sukupuoli ja voi olla genitaalisesti jotain sukupuolta, mutta kokea olevansakin toista sukupuolta. Hirveän kiinnostavaa.

      Sittenhän on vielä se, että ainakin nämä kaksi ensimmäistä osaa ovat Elena kertomusta ja tulkintaa ja hän vaikuttaa aika luotettavalta kertojalta, mutta näinhän ei välttämättä ollenkaan ole. Aah, haluaisin jo hyökätä seuraavan osan kimppuun, mutta säästelen nyt vähän vielä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän