Siirry pääsisältöön

Laura Gustafsson: Korpisoturi


Korpisoturi on kuin Saarijärven Paavo ja Duudsonit tanssimassa yhteisbalettia palsasuolla.


Pidin Korpisoturia kirjaston varausjonossa pitkään lukittuna. Syy, miksi en halunnut lukea sitä on aika tyhmä, mutta kerron sen nyt tässä. Gustafssonin romaanin kansi on ihan harvinaisen ruma ja luotaantyöntävä. Se tokii sopii kirjalle sinänsä ihan mainiosti, mutta sisäisen kirjankansiesteetikkoni se sai voimaan rajusti pahoin. Kun kuitenkin yksi ja toinen bloggasi Korpisoturista ja maininnat olivat pitkälti positiivisia tein tekemällä päätöksen voittaa kammoni romaanin kantta kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös Gustafssonilta aiemmin lukemani Huorasatu.

Korpisoturin päähenkilö on Ahma-niminen mies, joka pyrkii varautumaan niin, että ei heti ensimmäisenä ole pulassa sen jälkeen kun maailmanloppu tai joku muu totaalikatastrofi on iskenyt ihmisten kimppuun. Ahma päättää muuttaa maaseudun metsänkupeeseen mökkiin, jota hän alkaa varustaa tulevaa silmällä pitäen. Hän on erakkoluonne, mutta yksin eläminen osoittautuu haasteelliseksi, kun pari naishenkilöä ei meinaa jättää häntä rauhaan ja ilmestyypä paikalle vielä Ahman nettituttu Kapukin.

Korpisoturin ehdoton vahvuus on sen tyylilaji tai pikemminkin tyylilaajit. Se on vakava ja hauska, kurinalainen ja koheltava, realistinen ja absurdi sekä paljon vielä muuta. Vakavaa puolta edustavat monet Ahman esiin nostamat ajatukset tikunnokassa totuus siitä, että yhteiskuntamme on hyvin haavoittuva. Ei tarvitse kuin katkoa sähköt, niin pulassa ollaan monella tapaa. Hauskuus henkilöityy erityisesti rautakaupan kassassa Pamsussa, jonka ajatusmaailma on kauimpana Ahman ajattelutavasta.

Ahma pyrkii täydelliseen linkolalaiseen omavarais-/vaihtotalouteen, jossa vessapaperikin kuivatetaan sammaleesta. Hän on pahimman luokan sovinisti, joka ei naisia kohtaan sympatioita tunne, vaan määrittää naisten tehtäväksi miesten "miellyttämisen ja mielistelyn," kun taas miehet ovat hänen mukaansa itsestäänselvästi johtajia. Olisi Ahma kannattanut vähän miettiä ennen kuin menit moisia lausumaan, sillä teoriassa asiat ovat hurjan paljon helpompia kuin käytännössä, josta saitkin romaanin kuluessa monta hyvää esimerkkiä. 

Ahman mökin pihalla kuljeskelee kuriton sika, jota voisi symboliksikin kutsua. Lieneekö sukua Peter Sandströmin Laudaturin sialle? (klik, klik) Aikamoisen riemukas sikojen kirjallinen esiinmarssi on joka tapauksessa nähty niin Laudaturissa kuin Korpisoturissakin.

Gustaffsonin niin henkilö- kuin sikakuvauskin on herkullista. Hänen tekstinsä käy lukijan kimppuun monin monituisin asein, joista osa myös laukeaa. Vimmaa löytyy kuin pienestä kylästä, josta ihan kaikki asukkaat eivät vielä ole muuttaneet kaupunkiin. Keveyden ja painavuuden liitto on onnistunut ja arvaamaton. Lukiessani mieleen tuli Elias Koskimiehen Ihmepoika (klik), joka muutoin on varsin erilainen romaani, mutta jotakin samaa vinonvänkyrää ja ihmishellää naurua löytyy kummastakin.

Toisaalta, vaikka Korpisoturi on monin paikoin hauska, on Ahman omasta metsäperspektiivistään tekemillä yhteiskuntaan liittyvillä havainnoilla myös varsin totinen puolensa. Ahman radiosta, silloin kun pattereissa sattuu virtaa olemaan, kuuluu maailmamme synkät soinnut. Teos nostaa esiin myös kiperiä eettisiä kysymyksiä liittyen ihmisluontoon. Kovin puhtaita papereita lajimme ei saa, eikä sillä siihen ole aihettakaan. Otan teoksesta lopuksi sitaatin, johon ei ole lisättävää.

"Luomakuntalaiset. Elämme vittumaisia aikoja."



Laura Gustafsson: Korpisoturi (2016)
257 sivua
Kustantaja: Into


Muissa blogeissa esim.:
Tekstiluola
Kirjanurkkaus
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Lumiomena

Korpisoturi sopii Helmet lukuhaasteen kohtaan 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Kommentit

  1. Tämä oli ihanan vinksahtanut ja hauska, mutta järkyttävän terävä. Sikaepisodit olivat hulvattomia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on kyllä tyyli paikallaan. Vaikea laji tämäntyyppinen, mutta Gustafsson onnistuu hienosti. Kiitos Riitta.

      Poista
  2. Hahah, minua tämä kiinnosti paljon myös, mutta jätin melkein varaamatta kannen takia. Varasin onneksi kuitenkin, ja vaikka nyt se reilut 200 jonossa edelläni on, olen tätä alkanut lähiaikoina odottaa melkeinpä eniten koko varauslistaltani. Ja tämän postauksen jälkeen jälleen vain enemmän. Ehkä se vuoro sieltä ennen kesää tulee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä! Sinäkin.

      Mulla oli tää vaikka kuinka kauan varauksessa, mutta ongelma tuon kannen kanssa meinas saada luovuttamaan. Palautin omani tänään kirjastoon, niin on yksi lisää kierrossa. Toivottavasti jono liikkuu nopeasti. Mulla yks kirja varauksessa ja tuntuu, että se jono on täysin jämähtänyt. Varmaan porukka hautoo niitä kirjoja kotonaan. Hyi hyi.

      Kiitos Laura.

      Poista
  3. Olen samaa mieltä kanssasi: kirjan kansi on kyllä kammottava! Sen perusteella en olisi kirjaan tarttunut. Tässä oli kuitenkin vahva sanoma ja pidin siitä, että romaani oli todentuntuinen. Vähän kauhullahan sitä odottaa, mitä kaikkea onkaan vielä edessä. Toivottavasti parempaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi ääni lisää kannen kamaluudelle :D

      On kyllä ihan parasta, kun kirja onnistuu voittamaan ne ennakkoluulot, joita lukijalla on. On tosiaan paljon todentuntua tässä, jos sitten myös melkoisen absurdia ja noiden kahden aspektin liitto on riemukas.

      Kiitos Sirri.

      Poista
  4. Hih, mulla on ollut sama... En voinut edes varata tätä, vaikka tykkäsin tosi paljon Huorasadusta. Nyt voitin (!) Korpisoturin arvonnassa, ja onhan se luettava (myös kuvailusi vuoksi). Toisaalta mietin, että eräs hyvin vähän kirjoja lukeva tuttavani voisi tykätä tästä - sekä ulkonäöstä että sisällöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sullakin :D Voi hyvänen aika. Korpisoturilla olis varmaan mahdollisuuksia pärjätä vuoden rumin kansi -kilpailussa. Melkein suosittelisin, että luet itse ennen kuin annat tuttavallesi. Tässä on aika vänkä tarina. Kiitos paljonvaloa!

      Poista
  5. Joo, aion todellakin ylittää ennakkoluulojeni asettamat esteet ja lukea tän! :) Sitten ystäväni saa yrittää samaa (siis tämä, joka varmasti tykkää kannesta ja soturi-sanasta, mutta kirjoja kohtaan on vielä pientä ennakkoluuloisuutta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tuota just mietin, että jos ystäväsi on soturimiehiä, niin tässä kirjasta ei sellaista perussoturia löydy. Hyviä lukemisia!

      Poista
  6. Eikä, meillä on sama syy. Tämä on lukulistalla, mutta nooh. Tuo kansi ei oikeastaan kutsu, näköjään monella muulla ollut sama ongelma. Huorasatu oli mieleen, kun sen syksyllä luin. Ehkäpä rohkenen tämänkin vielä kannesta huolimatta lukemaan. Tekstisi ei ainakaan laskenut kiinnostusta - ehkä vielä pääsen tuosta kannesta yli. Onhan sitä tullut varmaan rumempiakin luettua :D
    Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas meitä monta, jolle tämä kansi ei nappaa No, onneksi sisältö on sitäkin parempaa. Suosittelen ottamaan riskin.:D Kiitos!

      Poista
  7. Ah ihanaa huomata, etten ole ainoa, jolle kansi voi olla näin merkittävä. Minähän meinasin jättää sen Uiden kotiin lukematta, kun luulin sitä historilliseksi rakkaushömpäksi.... eikä tämä kirjakaan kannella houkuttele. Eikä muuten houkutellut se Rannelan Frau!

    Mutta ehkä tämän luen. Huorasatu oli ainakin aikoinaan oikein virkistävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, et ole. Mitäs me kansitraumaiset? :D
      En edes ole mitenkään supervaativainen kannen suhteen, mutta jotain rajaa sentään ja Korpisoturin kansi sijoittuu vahvasti sille puolelle, että voi apua miten kamala.

      Gustafsson on kiinnostava kirjoittaja. Minäkin tykkäsin Huorasadusta ja Korpisoturi myös jää mieleen hyvin positiivisena kokemuksena ja erityisesti, kun ennen lukemista oli vaikka mitä ennakkoluuloja.


      Kiitos Katri!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä