Edwidge Danticat: The farming of bones (Veressä viljava maa)

Misery won't touch you gentle. It always leaves its thumbprints on you; sometimes it leaves them for others to see, sometimes for nobody but you to know of.

Joku blogini lukijoista saattaa vielä muistaa, että ihastuin suuresti Edwidge Danticat'n teokseen Claire of the Sealight. Tämä teos osui keskelle erästä suruprosessiani ja siitä tuli käsi, joka avasi oven surusta pois. Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen kirjailija käy erityisen rakkaaksi ja se osa Danticat'lla minun mielessäni on.

The farming of bones -romaanista kirjoittaessani jatkan sotaan liittyvien teosten esittelyn sarjaa, jonka aloitti JP Koskisen Kuinka sydän pysäytetään ja jota seurasi Laurent Binet'n HHhH. Nyt ollaan Haitissa ja Dominikaanisessa tasavallassa. Danticat'n teoksessa on erotettavissa tavallaan kaksi eri kerrontatapaa, toinen niistä on fiktiota, jossa pääosassa on haitilaisnainen Amabelle. Toinen osa taas on selkeämmin historiankirjoitusta. Näiden kahden linjan läsnäolo teoksessa on myös sen ongelma, sillä nämä eri linjat eivät nivoudu kovin hyvin yhteen. Danticat'n herkkä, hauraankaunis kieli on omimmillaan fiktio-osassa, mutta varsinainen historiallinen osuus ei oikein nivoudu muuhun tarinaan.

Yhtä kaikki on kirjoja, jotka on kirjoitettava, koska maailma ei saa unohtaa. Tässä mielessä liittäisin Danticat'n teokseen samaan ryhmään kuin esimerkiksi etiopialaisen Maaza Mengisten romaanin Beneath the Lion's gaze, nigerialaisen Chimamanda Adichien romaanin Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) tai sierraleonelaisen Aminatta Fornan romaanin Muisto rakkaudesta (Memory of Love). Tähän ryhmään kuuluville kirjoille on ominaista, että asiat joista kerrotaan tarvitsevat julkituloa riippumatta siitä, tapahtuuko tämä fiktiivisen puolen kustannuksella. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö nämä teokset voisi samanaikaisesti olla myös taidokasta fiktiota, kuten ehdottomasti on Adichien ja Fornan teosten kohdalla.

The farming of bones alkaa Amabellen traumaattisesta kokemuksta, kun hän näkee vanhempiensa hukkuvan jokeen. Hänet adoptoidaan rikkaaseen dominikaaniperheeseen ja elämä voittaa pikku hiljaa, kunnes Dominikaanisen tasavallan presidentti Rafael Trujillo vuonna 1937 saa suuruudenhulluun päähänsä, että haitilaiset on karkotettava Dominikaanisesta tasavallasta. Trujillon päätös puhdistaa maansa vierasmaalaisista eskaloituu nopeasti kaaokseksi, jossa haitilaiset pyrkivät pakenemaan sotilaiden mielivaltaa kotimaahansa. Moni kuolee (arvioiden mukaan 20 000 - 40 000), moni tulee pahoinpidellyksi, traumatisoituu tai yksinkertaisesti vain katoaa.

Trujillon aikaansaamasta verilöylystä käytetään usein nimitystä Persiljajoukkomurha. Tämä nimitys syntyi siitä, että sanan persilja lausumista käytettiin keinona erottaa dominikaanit ja haitilaiset toisistaan. Persiljasta tuli myös kidutusväline, sillä Trujillon sotilaat pakottivat haitilaisia syömään persiljaa, joka toisinaan johti siihen, että haitilaiset kirjaimellisesti tukehtuivat persiljaan.

The Farming of Bones -teoksen lopussa olevassa haastattelussa Danticat kertoo, että Trujillo halusi matkia Hitleriä ja Francoa. Loppujen lopuksi hän kuitenkin salli joidenkin juutalaisten maahantulon isoja korvauksia vastaan ja jotta nämä vaalentaisivat dominikaanista rotua. Yksi persiljaverilöylyn syistä oli Danticat'n mukaan juuri se, että Trujillo koki haitilaisten olevan esteenä rodulliselle vaalentumiselle. Paradoksaalista kyllä yleisesti uskotaan, että Trujillon omatkin sukujuuret ovat Haitissa.

Danticat kertoo, että hän halusi kirjoittaa verilöylystä nimenomaan fiktion keinoin ja korostaa, että Amabellen tarina on yksi monista tarinoista. Lukiessani mietin, että Amabelle toimii teoksessa tavallaan oppaana, joka johdattaa lukijan tapahtumien äärelle samalla kun hän on itse yksi niistä, joita tapahtumat suoraan koskevat. Historiallisen kuvauksen lisäksi The Farming of Bones on myös Amabellen ja Sebastienin rakkaustarina, josta happy ending puuttuu.

Yhteiskunnan kerrostuneisuus tulee teoksessa esiin pienin, mutta sitäkin osuvimmin ilmaisuin. Yläluokka viettää loisteliasta elämää, kun taas köyhällä kansalla ei ole varaa edes ostaa ruumisarkkuja rakkailleen, vaan he tekevät niitä kotiensa ovista. Esiin nousee myös kysymys, miksi Haitin presidentti ei puolustanut omia kansalaisiaan. Erityisen vakuuttavasti Danticat'n romaani tuo esiin, miten tärkeää verilöylystä selvinneille on päästä kertomaan tarinansa. Oleellista ei ole, kuka kuuntelee, vaan se, että saa puhua ja sanoittaa kokemuksena.

Koetut kärsimykset piirtävät ruumiiseen haavojen kartan. Ystävät ja tuttavat jatkavat elämäänsä eloonjääneiden mielissä. Suru, vaikkakin se on yhteisesti koettua, on luonteeltaan kuitenkin yksityistä. Se kasvaa aidaksi ihmisen ympärille. Amabelle toteaakin, että "jotkut surut ovat liian yksityisiä jaettavaksi." Poikkeustilanteessa ihminen tekee epätoivoisia tekoja, joskus vahingossa kuten Amabelle, eikä niiden tarkastelu kestä päivänvaloa myöhemminkään.

Huomaan Danticat'n teoksesta kirjoittaessani keskittyneeni lähinnä teoksen historialliseen puoleen. Tämä johtunee siitä, että teoksessa kuvatut fiktiiviset henkilöt jäivät minulle etäisiksi. Näen mielessäni joen, jonka ylitse haitilaiset yrittävät paeta uimalla. Näen sotilaat, kuulen ammusten äänen. Näen veden pinnan alle uppoavia päitä. Näen persiljan vihreäksi tahraamia vaatteita.

Lopetan kirjoitukseni lainaamalla Danticat'n Persiljajoukkomurhan muistotilaisuuteen kirjoittaman runoelman muutamia rivejä.

Come and gather children

Let us mourn

Hoping this will be

The last time we are torn

The last time we will cry

Or shake or burn or drown

Come and gather children

Let us mourn.

Edwidge Danticat: The Farming of Bones (1998)

312 sivua

Kustantaja: Soho Press
Teos on suomennettu nimellä Veressä viljava maa

Tätä teosta on luettu myös Yöpöydän kirjat -blogissa, josta löytyy myös enemmän kuvausta teoksen juonesta