Kun ensimmäisen kerran luin Jean Rhysin romaanin Huomenta, keskiyö en ollut koskaan käynyt Pariisissa. Nyt toisella lukukerralla luin tätä teosta mielessäni Pariisi ja kaikki ne tuntemukset, joita tuossa kaupungissa koin. Kenties kuljin samoja katuja kuin Huomenta, keskiyön Sasha - Pariisiin pakeneva onneton nainen. Samoja ja samoja. Osoitteidensa puolesta samoja. Jean Rhysiä lukeneet tietävät, että hän kirjoittaa jeanrhysiksi teoksen kielestä riippumatta. Päähenkilö on tälläkin kertaa nainen, joka on nähnyt onnellisempiakin aikoja. Hän kulkee pitkin Pariisin muistoista raskaita katuja. Tässä kadunkulmassa silloin sitä. Tuossa toisessa kadunkulmassa tätä. Silloin hän oli nuorempi, onnellisempi, toiveikkaampi. Nyt äänet ovat kirskuvia, ihmisten puhe viiltää korvia. Ennen oli sentään paremmin, äänet sanovat kaikkitietävästi. Nyökyttävät päätään ja hymyilevät niin kuin hymyilevät ne, joiden hymyn ainoa tarkoitus on ilmaista, että loppuelämäsi tulee olemaan pelkkää alamäkeä. Huomise
Valetulenkantajan kulttuurilaboratorio