Reader, why did I marry him?

Voi Elena Ferrante minkä teit! Nyt ottaa sydämestä hyvästi ja pahasti. Nyt tekee  mieli huutaa ja olla ihan hiljaa.  Tällainen on kirjallinen kylpy, kun se on parhaimmillaan. Tätä minä olen Elena Ferranten Napoli-sarjalta odottanut ja luettuani sarjan toisen osan The Story of a new name (TSONN), minun odotukseni on täytetty ja komeasti onkin. Tämä on sitä Ferrantea, joka menee tunteisiin ja älyyn. Sitä Ferrantea, joka vääntää lukijan tyhjäksi ja täydeksi ja joka viimeisen sivun jälkeen jättää niin kumman olon, että on mahdotonta sanoa, mikä tunne on päällimmäisenä. Sitä on kuin Colosseumissa, joka on juuri vasta keksitty ja jonka raunioille ihmiset levittävät ruudulliset piknik-liinansa ja josta joku Michelangelo Antonionin kaltainen tekee elokuvan. Nyt mennään! Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa käynnistetty ihmisiruletti pyörii TSONNissa täyttä ja arvaamatonta vauhtia. Vaikka kuudestilaukeavassa aseessa on vain yksi panos ja viisi tyhjää, aina se panos jonkun kohdalle os

Anni Kytömäki, nostan sinulle hattua, lippistä ja kaikkia muitakin päähineitäni. 'Kultarinta' on suunnattoman hieno romaani ja vielä suunnattomamman hienoksi sen tekee se, että kyse on esikoisteoksesta. En varmaan koskaan ole lukenut yhtä mahtavaa luontokuvausta (anteeksi Thoreau, en ole lukenut sinua, en ainakaan kovin paljoa) kuin 'Kultarinnassa'. Mistä Kytömäki on edes keksinyt ne kaikki luontoa kuvaavat substantiivit ja verbit, joilla hän 'Kultarinnassa' kuvaa metsää ystävänä ja vihollisena. Miten metsä onkaan synkkä ja pelottava ja samanaikaisesti rauhan ja turvan syyssija, puista ja aluskasvullisuudesta koostuva kotiliesi. Ei liene kovasti liioiteltua sanoa, että kun 'Kultarinnan' luettuaan menee metsään, löytää sieltä värejä ja tuoksuja, joita ei ennen ole tullut ajatelleeksi. 'Kultarinta' on metsän kirjoitusta, johon linnut lentävät välimerkit. Vaikka pidänkin luonnosta, en ole varsinaisesti kirjallisten luontokuvausten ystävä. Ne